Oman liikuntaelämäni Uuno Turhapurona
Mietin tässä vain suhdettani liikuntaan.
Juu, juurikin tuohon asiaan, joka niin moniin eri lajeihin haarautuu ja joka niin monelle tuottaa elämäänsä suurta nautintoa ja iloa, mutta minulle lähinnä koomisia tilanteita ja yökkäysrefleksejä. Jälkimmäisiä sekä liikuntasuoritusta ennen kuin sen jälkeenkin.
Nuorempana pelasin jalkapalloa, pidinkin siitä kovasti. En kuitenkaan niin paljon, että olisin treeneihin asti jaksanut vaivautua.
Kyse ei todellakaan ollut siitä, ettenkö olisi lajista pitänyt, päin vastoin! Vielä tänäkin päivänä (otan oikeuden käyttää ilmaisua, joka antaa ymmärtää kirjoittajalla olevan pitkä ja maineikas elämä takanaan) futis on se laji, jota seuratessa elän mukana, kiroan pelaajia, nauran vastustajan virheille ja huudan ”DET GLIDER IN” ja ajelen ympäri toria auton kattoluukku auki voiton jälkeen, eiku ei, sehän oliki lätkässä. No, mutta pointin saitte.
Koska rakkaat vanhempani päättivät lyödä hynttyyt yhteen, seurasi siitä ilosta minulle nopea aineenvaihdunta, aka voittajageenit, jotka todennäköisesti tuottavat minulle nyt iloa, myöhemmin lähinnä keskivartalolihavuutta. Tähän mennessä en kai ole koskaan kokenut liikuntaa ensisijaiseksi asiaksi elämässäni siksi, etten koe tarvitsevani sitä poistamaan mitään. En ole ikinä ollut ylipainoinen tai omistanut yhtään ylimääräistä kiloa.
No nyt siellä joku veti nakit väärään kurkkuun, kun: ”Kylläpä sitä ollaan ylimielisiä” jnejne. Mutta näin se vain on!
Ennen tätä jo, maailmaa valloittanutta, fitness-buumia minä en ollut koskaan ajatellutkaan liikunnalla pyrittävän muuhun kuin jonkin ylimääräisen poistamiseen. Silloin aikoinaan ajattelin lähinnä rasvan poistamista, nykyään myös liian energian.
Fitness-buumi toi tietoisuuteeni sen, että liikunnalla kehoaan voi muokata mieleisekseen. Jos haluat isot haukat, niin mene nostelemaan niitä puntteja. Sama juttu sen ghettobootyn hankinnan kanssa. Toki sellaisen voi käydä hakemassa tilaustyönä Tallinnastakin, mutta kananmunien syönti ja syväkyykyt ovat terveellisempi vaihtoehto. Niin, terveellisempi. Ihan mahtava juttu onkin muuten se, että terveellisyydestä on tullut se mitä tavoitellaan! Mutta tällä tekstillä en nyt jaksa alkaa siitä jeesustelemaan. Eat your vegetables ja kroppa kiittää.
Takaisin minuun ja suhteeseeni liikuntaan.
Minäkin tässä vähän yritin käydä salilla. Tai no, kai sitä vieläkin yritän vähän vaihtelevalla menestyksellä. Teoriassa ymmärrän hyvin salitreenaamista ja sen perusideaa: ei lihaksen kasvattaminen nyt mitään rakettitiedettä kuitenkaan ole.
Mutta kun pääsen tuolle vapaapainojen ja erikoisten laitteiden pelikentälle, tunnen olevani täysin hukassa. Onneksi voittajageenien lisäksi on suotu roppakaupalla itseironiaa, joten eipä paljon haittaa mennä nostelemaan viiden kilon painoja 300-kiloa nostavien liharekkojen viereen. Vaikkakin koomisuuspisteitä siitä kontrastista kyllä saa, ei voi kieltää.
Ensimmäinen salikokemukseni Turussa päätyi puolen tunnin palloilun ja laitteiden toimimattomuuden (kysehän ei missään nimessä ollut siitä, ettenkö minä olisi osannut käyttää ko. laitteita) jälkeen siihen, että marssin tiskille, jätin yhteystietoni ja pyysin pt:tä ottamaan yhteyttä.
Kun lähdin salilta hävetti muuten ihan perkeleesti, mutta samalla kyllä myös nauratti. Sainpahan hauskan twiitin aiheesta. Tai no hauska ja hauska, nauratti varmaan lähinnä minua.
Noh, eräs lauantaipäivä sitten istuin Helsingissä kaljalla ystäväni kanssa jossain Kallion pikkuräkälässä, kun puhelimeeni pärähti viesti SILTÄ HEMMETIN PT:LTÄ! Kyseli kävisikö seuraavana maanantaina jokin aika alkaen klo 6:30 (???). Siinä hetken mietin olisiko korrektia vastata:
”Olen kaljalla. Palataan asiaan myöhemmin” (eli ei ikinä), mutta päädyin kuitenkin laittamaan puhelimen vain syrjään. Palasin kuitenkin asiaan vähän myöhemmin ja päädyin pt:n ohjaukseen, joka yllätyksekseni osoittautuikin erittäin kivaksi kokemukseksi.
Tunnin aikana pt kysyi minulta miksi hain ohjausta, kun salijutut vaikuttaisivat olevan minulle ihan tuttuja asioita ennestäänkin. Nojooo, ovathan ne. Apua lähinnä olisin tarvinnut asennevammaani, joka ei innostu salillakäymisestä millään. Ei, vaikka kuinka hyvällä fiiliksellä sieltä pois lähtisinkin ja vaikka kuinka kivalta se muhkea perse näyttäisi ja vaikka kuinka kivasti sillä istuisi ja se timmi pyykkilautavatsa aijjherranjumala!!1
Niin ei. Aina hammasta purren kirjaimellisesti vääntäydyn salille, useimmiten vieläpä sen voimalla, että mietin: ”No tästä tulee varmasti taas hyvää tarinaa kerrottavaksi!” Juoksulenkilläkin mietin vain, että milloin tämä reitti loppuu, kunnes huomaankin juoksevani pururataa ympäri.
Lentopallon suhteen entinen liikunnanopettajanikin taisi menettää uskonsa minuun ja muistankin tunnin, kun viidennentoista kerran löin ohi pallosta ja totesin opettajalle: ”Naura Mikko vaan, sitä mäkin yritän”. Kerrottakoon myös, että jos peruskoululaiset yhä luulette, ettei koulua pääse läpi ellei opi luistelemaan, niin olette väärässä. Älkää kysykö kuinka sen tiedän, minä vain tiedän.
Ihan tuli vain muuten vielä mieleen, että jos haluatte nähdä Turun nopeimman, niin tulkaa paikalle jos eksyn laskettelemaan. Olen se, joka syöksyy ohitsenne ”tulin vauhdilla”-lappu selässään.
Niin sitä mä vaan tässä mietin, kun pohdin suhdettani liikuntaan, että perseestähän se on, mutta aika monta hauskaa tarinaa sen jälkeen on ollut kerrottavana. Voisi kai sanoa siis, että ajoittainen liikunnallisuuteni johtuu vain ja ainoastaan tilannekomiikanjanosta.
PS: Hävettää, kun se pt seuraa mun salikäyntejä kulkukortilta… Pitää varmaa palkata joku höyläämään kulkukorttiani pari kertaa viikossa.
Terveisin:
Veera, laihaläski ja ihmishirviö