Blogmas luukku 10: Yhdeksän vuoden rakkaustarina
Yhdeksän vuotta sitten tämä 10. joulukuuta oli sunnuntai. Märehdin kotona yksin erästä mönkään mennyttä ”suhdetta” telkkaria tuijottaen, kun eräs silloinen ystäväni soitti ja houkutteli mua mukaan paikallisen juottolan pikkujouluihin. En halunnut ensin lähteä, mutta sitten päätin, että Sinkkuelämää-sarjan kotona katsomisen sijasta lähtisin ihmisten ilmoille elämään omaani. Olin aikaisemmin tuona vuonna 2006 eronnut piiiitkäaikaisesta poikaystävästäni (aloimme seurustella kun olin 16), ja vaikka kesä olikin ollut romantiikan suhteen varsin villi, tunsin talven tullen oloni ekaa kertaa pitkään aikaan yksinäiseksi.
Sutaisin siis nopeasti vähän meikkiä naamaan, hiukset puolihuolimattomasti auki ja jotain vaan kaapista päälle, ja suuntasin kaupungille ystäväni kanssa. Baarille päästyämme istuimme ystäväni tuttujen pöytään, ja katseeni kiinnittyi nopeasti vastapäätä istuvaan tyyppiin. Surffitukka, leveä hymy ja kiltit silmät. TODELLA komea, sitä mieltä olin heti. Myös totally out of my league, totesin heti perään. Niinpä keskityin ystäväni kanssa hengailuun ja join pari drinkkiä, vaikka mulla oli seuraavana päivänä töitä.
Jossain vaiheessa iltaa tuo kyseinen herra tuli vaivihkaa istumaan viereeni ja kysäisi ihan muina miehinä, että saako tarjota mulle jotain juotavaa. En luonnollisestikaan tajunnut, että se puhuu mulle, vaan katsahdin hölmistyneenä taakseni, vaikkei siellä ketään ollut. Alkushokista selvittyäni ymmärsin sanoa haluavani vaikkapa fisun. Markoksi esittäytynyt kaveri päätti tuoda mulle jotain parempaa, ja tutustutti mut itsensä lisäksi Diablo-shottiin <3 Juteltiin koko ilta, jonka aikana mulle selvisi, että hän oli 26-vuotias, pelasi jalkapalloa ja oli juuri niin kiltti ja mukava, kuin hänen silmänsä antoivat ymmärtää. Loppuillasta mun piti lähteä kotiin, ja Marko saattoi mut ulos ja pyysi puhelinnumeroa, sai sen, suuteli (hyvin märästi, opetin sen tavoille myöhemmin) ja lupasi olla pian yhteydessä. Kävelin hyppelehtien typerästi kotiin.
Yhdeksään vuoteen on mahtunut hurjasti isoja ja pieniä asioita; puolen vuoden seurustelun jälkeen muutimme saman katon alle Koulukadulle, jossa oli bileet melkein joka viikonloppu. Kävimme ekalla yhteisellä reissulla Kroatiassa, hankimme koiran, ostimme omakotitalon yhteisellä lainalla, Marko kosi minua viiden vuoden jälkeen VaakkuVolleyssä kaikkien edessä, vuoden päästä siitä menimme naimisiin toukokuun 2012 kauneimpana päivänä kaikkien rakkaimpien läsnäollessa, aloimme yrittää lasta heti häiden jälkeen, petyimme melkein kolmen vuoden ajan joka kuukausi niin syvästi, että sydän särkyi, ja kuroutui kerralla takaisin kasaan tehdessämme positiivisen raskaustestin marraskuussa 2014. Synnytin ihan täydellisen tyttäremme juhannuksena 2015, ja nyt vietämme ensimmäistä joulua pienenä perheenä tosi mauttomissa jouluvillapaidoissa.
Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta matkamme on ollut turvallinen, tasainen ja täynnä rakkautta. Alusta asti olen voinut luottaa Markoon ja meihin parina sataprosenttisesti, sillä tiedän tasan tarkkaan, ettei se ole lähdössä yhtään mihinkään. Meillä on toisissamme liikaa menetettävää, joten kumpikaan ei hölmöile. Arjen kiireissä nahisteluja ja riidanhaastoa tulee pakostikin, mutta ei olla ikinä riidelty niin, että olisi käynyt mielessäkään erota. En näe siihen edelleenkään mitään syytä. Marko on mun täydellinen vastakohta, ja toisaalta myös täydellisesti mua täydentävä.
Kiitos, että tarjosit sen shotin. Kiitos, että siedät ja rakastat mun vikoja. Kiitos, että menit mun kanssa naimisiin, vaikka varmasti tiesit, että se tulisi sulle kalliiksi :D Kiitos, että annoit mulle mun elämän tärkeimmän lahjan, meidän Ellen. Kiitos kun oot vielä siinä, nyt ja toivottavasti aina.
Miä rakastan sinuu x 9