AAAARGH!! Sain tän postauksen jo äsken valmiiksi, olin siirtymässä tageihin ja kursori hyppäsi kosketushäikästä yläkulman ruksille ja sulki koko ikkunan. En kehtaa sanoa kuinka monta ärräpäätä lensi…

Pyysin Markoa ottamaan Ellen mukaan ja lähtemään appivanhempien luo muutamaksi tunniksi tänään, että saisin tehtyä vähän töitä rauhassa. Kun vauva oli kaukalossa ja Marko teki lähtöä ovella, syyllisyyden ja ahdistuksen aalto pyyhkäisi mun ylitse. Eihän vauvan kuulu noin pienenä (7kk, eihän se nyt mikään pieni enää ole!) olla erossa äidistä, eihän mulla nyt mitään ”omaa aikaa” tarvitse olla, mitäs jos jotain käy? En kuitenkaan sanonut mitään, vaan vilkutin ikkunasta hyvästiksi, avasin koneen ja ryhdyin töihin. Keskittyminen oli hankalaa ja mietin Elleä vähintään joka toinen minuutti.

Olen nyt tehnyt henkistä duunia kyetäkseni siirtämään vauvan omaan huoneeseensa nukkumaan. Olen myös lopettanut jokaisesta inahduksesta pinniksellä hyppäämisen, enkä ota Elleä enää syömään öisin kuin pari kertaa. Viime yönä nukuttiin puoli kahdesta melkein kuuteen, kun aiemmin vauva ramppasi rinnalla korkeintaan kahden tunnin välein. Joka. Ikinen. Yö. Ensi yönä Elle nukkuu ekaa kertaa omassa huoneessaan, ja mun rintaa painaa ahdistus ja sääli. Mitä jos se pelkää? Mitäs jos se kokee tulleensa hylätyksi? Entä jos vauva ei olekkaan saanut tarpeeksi hellyyttä ja huomiota päivällä ja kokee turvattomuuden tunteita yöllä? YKSIN! *nyyh*

Tarkoituksena olisi lähteä helmi-maaliskuussa käymään ystävän luona Lahdessa, ja viettää siellä vauvavapaata aikaa ainakin yksi yö. Vaikka olen innoissani, eroahdistus on nyt jo valtava! Siksi koenkin, että tämä nyt aloitettava vieroitus on ennenkaikkea tärkeää mulle, toki myös Ellelle, mutta pääasiassa asiasta ahdistuu tällä hetkellä äiti. Nukuin vauvan kanssa ihokontaktissa ensimmäiset viisi kuukautta, jonka jälkeen Elle alkoi aina yöllä syötyään potkia, läpsiä ja vääntelehtiä, kunnes nousin itse ylös ja hän sai enemmän tilaa. Vauva osoittaa selkeästi siis haluavansa omaan sänkyynsä nukkumaan, ja asettuukin sinne saman tien. Mulla on luonnollisesti haikea olo tästä kaikesta. 

Hormonit tekee musta ihan sekopäisen.

En kuitenkaan koe tehneeni mitään väärin, sillä vauva on siirtynyt aina vaiheesta toiseen omasta tahdostaan, ja olen ainakin saanut aimo annoksen läheisyyttä Ellen ensikuukausina. Nauttinut pikkuvauva-ajasta ainakin siltä osin. Olen myös kokenut velvollisuudekseni herätä yksin vauvan kanssa joka yö, sillä olisi epäinhimillistä vaatia kuudeksi töihin menevää Markoa nousemaan hyssyttelyhommiin. Heräisin vauvan itkuun joka tapauksessa, joten turha meidän molempien on kärsiä kun minä saan kuitenkin jäädä aamulla nukkumaan.

Tätä postausta kirjoittaessani kuuntelen samalla karjuntaa vauvan makkarista, jossa Marko yrittää nukuttaa taistelevaa Elleä. Huuto on karmea. Minä puolestani taistelen vastaan halua mennä puuttumaan asiaan. Haluan mennä ottamaan vauvan syliin, rauhoittelemaan, imettämään. Tiedän, ettei Ellellä ole hätää, vaan huuto on ihan pelkkää protestia ja hangoittelua nukkumaankäymistä vastaan. Ei paljon helpota.

Koska tää helpottaa?

Edit: Vauva lietsoi itsensä hysteriaan, ja rupesi huudon ohella käkimään ja yskimään. Tässä kohtaa mun pinna napsahti ja menin katsomaan tilannetta. Marko antoi Ellen mun syliin, ja lähes samantien vauva oksensi ihan hillittömät yrpät mun päälle, matolle, Markon päälle. Sinne meni iltapuurot (näin on käynyt nyt parina iltana peräkkäin, vaikkei edellisinä iltoina vastaavanlaista huutokonserttia ole ollutkaan. Epäillään nuhan osuutta asiaan). Yökkäri vaihtoon, purjojen pyyhintä matolta, mun vuoro yrittää nukutusta. Päätin mennä siitä mistä aita on matalin, ja imetin vielä kerran. Ruokailtuaan tarpeeksi, asetin hereillä olevan vauvan sänkyynsä ja se nukahti noin kolmessa sekunnissa. En minäkään ole teräksestä tehty.