Jos ensimmäisen äitinäolokuukauden jälkeen fiilikset olivat pääosin ristiriitaiset ja vielä vähän pelokkaat, niin nyt kahden kuukauden paalun kohdalla ne ovat vähintäänkin toiveikkaat ja reilusti pirteämmät! Tuntuu, kuin meillä olisi ihan uusi vauva! Ja nyt voi todella jo puhua vauvasta, kun Lype ei ole enää se hauras vastasyntynyt, jonka menettämistä pelkäsi niin hysteerisesti joka sekuntti, ettei vauva-arjesta nauttimisesta tullut ensin mitään. 

Tämänhetkinen vaava on siis jo reilusti pulskistunut, jäntevä ja energinen. Se sätkii ja möngertää sekopäisyyteen asti joka tilanteessa, ja naurahtelee välillä ääneen mm. telkkarille ja isin hassuille ilmeille ja äänille. Minäkin olen vihdoin saanut osani hymyistä, mutta luulen, että se johtuu lähinnä vauvan ”voi ihanaa, sieltä ne tissit tulevat!”-fiiliksistä. 

Aikaisemmin tosi kaukaiselta tuntunut ajatus yliyön-reissuista on nyt muuttunut todellisuudeksi, ja todettu myös luultua helpommaksi. Me oltiin nyt viikonloppuna Pyhtäällä eräällä vuokramökillä mun äidin kanssa, ja meillä oli ihanaa! Siitä on tulossa oma postauksensa vielä tuonempana. 

Selfie.

Vatsavaivat ovat vähintäänkin puolittuneet, vaikka olin henkisesti varautunut sinnittelemään pahantuulisen vauvan kanssa vielä kuukauden verran (kaikkihan sanovat, että vatsanpurut maagisesti katoavat kolmen kuukauden kohdalla), ja aamuisin mun vierestä herää aurinkoinen ja kiljahteleva vauva. Markon töihinpaluukaan ei ole aiheuttanut sen kummemmin ongelmia, ja Hattentatista tilattu Babylonian tricot-slen kantoliina helpottaa yksin toimimista kotona sillä aikaa kun Marko on poissa. 

Kaksikuukautinen Lyypertti siis

TYKKÄÄ:

– telkkarista

– syömisestä

– autossa matkustamisesta

– Beatlesin Yesterday-biisistä

– suukoista suoraan suulle

EI TYKKÄÄ:

– kovaäänisistä aivastuksista ja yskimisestä

– sekunninkaan yksinolosta

– ruuan odottamisesta

– siitä, kun puklu menee nenään