Mulla ei ainakaan vielä ole ollut mitään kummallisia ruokahimoja raskauden takia (jos ei lasketa koirannappuloiden nuuskimista, mmmm…) mutta n. kuukausi sitten mun päähän pamahti kaukainen muisto ala-asteajoista. Mun ystävä Martha asui mun kanssa samalla kylällä, ja me vietettiin paljon aikaa yhdessä, ulkona tai jommankumman kotona hengaillen. Silloin tällöin Marthan äiti Julie teki ihan taivaallisen hyvää lihapataa, jota syötiin käsin dippailemalla siihen sellaista suolaisen mannapuuron oloista valkoista massaa. Yhtäkkiä mun olikin pakko saada sitä! Laitoin Marthalle tiedusteluviestin, ja sain selville, että se valkoinen ”kakku” on nimeltään Ugali. Seuraava viesti lähtikin Julielle, joka armeliaasti paljasti minulle sen lihapadan reseptin.

Eihän siitä luonnollisestikaan tullut yhtään samanmakuista kuin mitä muistelin 15 vuoden takaa, ja harmitellessani asiaa facebookissa Julie lupasi tehdä Ugalia ja pataa joku päivä niin, että vauva saisi haluamaansa Kenialaisruokaa. 

Tänään sain sitten päiväunieni aikana viestin Julielta, että kyseinen setti olisi haettavissa heiltä viiden pintaan! Vesi herahti kielelle samantien ja just äsken kuvailin lämpimän paketin kanssa takaisin kotiin. 

Ihanasti valkosipulille tuoksuva annos oli just niiiiin hyvää kuin muistinkin. Chilin Julie oli jättänyt pois vauvan takia, normaalisti tossa olis aika kivasti potkua. 

Kävin aikaisemmin päivällä leikkimässä manaattia uimahallissa, jonka jälkeen maan vetovoima ja tuhti uuniperunalounas vaativat veronsa ja vaivuin koomaan sohvalle. Uiminen on kyllä maailman ihanin tapa liikkua. Ainoa miinuspuoli on altaasta nouseminen. Mun perse ei ole koskaan tuntunut niin painavalta kuin noustessaan veden alta todellisuuteen. 

Nyt jatkan syömistä. Kadehtikaa rauhassa!