Nyt neljännellä kuulla olen siinä vaiheessa, missä kai normaalisti pitäisi jo alkaa se kuuluisa ”toisen kolmanneksen euforia”. Tässä kohtaa hoikilla tytöillä alkaa kai alavatsa jo pyöristyä kauniisti, mutta meikän pötsi näyttää lähinnä joulunjälkeiseltä. You know, liikaa lanttulaatikkoa jne. Haluaisin nähdä jo selkeän raskausvatsan, mutta äiti palauttaa mut tasaisin väliajoin maanpinnalle haihatuksistani, viimeksi eilen, kun nostin huppariani mahan edestä ja näytin ylpeänä omasta mielestä ihan selvää vauvamahaa, ja äiti kysyi, että ”eikös tuo ole ollut tuossa jo muutaman vuoden?”.
Mun paino ei ole noussut (ekalla kolmanneksella sen ei kai pitäisikään?), mutta se johtuu todennäköisesti siitä, että kaikki mun lihakset ovat surkastuneet tän kolmen kuukauden aikana pois. Kaikki. Rasvaa tilalle. Mun ainoa pelastus on tää jatkuva pahoinvointi, joka hillitsee keittiössä ravaamista tehokkaasti. Saatan olla sohvalla tekemässä ihan muita asioita, mutta yllättävä oksetusaalto kertoo kyllä jos Marko on avannut keittiössä jääkaapin. Siellä ei haise mikään tietty, vaan kaikki ruoka-aineet yhdessä aiheuttavat ihan valtavaa kakomista.
Hankalaa on se, ettei mun tee mieli mitään tiettyä asiaa jatkuvasti, kuten esim. suolakurkkua tai seinälaastia jota voisi sitten hamstrata kaappeihi, vaan mun mainosten orja-käyttäytymiseni on pahentunut potenssiin sata. Jos nään telkkarissa jollakin lasillisen jääteetä, niin mun on just sillä hetkellä PAKKO SAADA jääteetä. Ainoa pysyvä himo kohdistuu Honey crunch-omenoihin.
Tunnen myös ihan valtavaa syyllisyyttä aikaansaamattomuudestani, joka johtuu kotona jumissa lusimisestani. En saa syödä imoja samaan tahtiin kuin ennen, vaan ainoastaan pakottavan tarpeen alla, ja joudun keskittämään kaikki hoidettavat asiat kaupungilla tms. yhteen päivään viikossa, jolloin otan imon. Olen siis vankina omassa kodissani. Pesänrakennusviettikään ei ole vielä iskenyt, joten haahuilen ympäriinsä miettien mitä kaikkea pitäisi tehdä, mutta saamatta mitään aikaan. Okei, vaihdettiin me järjestystä olkkarissa, mut Markohan sen teki mun ohjeiden mukaan. Tästä kuvamateriaalia kun saadaan matto pesulasta ja homma on kokonaan valmis 🙂
Ruuan valmistus tuntuu ylivoimaiselta, sillä raaka-aineiden käsittely oksettaa. Ajatus raa-asta kanasta tai jauhelihan paistamisesta saa ykän kurkkuun. Valmista ruokaa pystyn kyllä syömään, vaikkakin äitin lähettämä lasagne (joka paljastui säilytysastian kantta avatessani tonnikalalasagneksi) juoksutti mut vessaan ruokailun jälkeen hengittelemään syvään. Tonnikala ei siis kuulu enää mun ruokavalioon. Söisin mielelläni vain mamas-nuudeleita, mutta raskaushöyryissänikin tajuan, ettei niissä ole mitään terveellistä. Eikä ne pidä nälkää. Eikä ne kyllä sulakaan vatsassa. Syönkin siis suklaamuroja, omenoita, voileipiä ja banaaneja. Ja sitä ruokaa jonka Marko tekee ja tuo mulle lautasella. Kunhan siinä ei ole tonnikalaa.
Koen kuitenkin päässeeni aika helpolla, sillä en ole oikeasti oksentanut kuin kaksi kertaa, ja toinen niistä oli oma vikani. Olin vinkunut Markolta paikallisen pubin wingsejä kaksi viikkoa, ja lopulta sain tahtoni läpi. Marko päätti pitää huolen etten ihan vähään aikaan pyydä niitä enää, ja toi ihan helvetilliset satsit siipiä, tonneittain sipulirenkaita ja mozzarellatikkuja ja jalopeno-poppersseja ja kilon ranuja molemmille. Söin viisitoista siipeä ja pari ranskalaista, ja tuhosimpa vielä ne mozzarellatikut ja sipulirenkaatkin ja kaksi minuuttia aterioinnin lopettamisen jälkeen juoksin oksentamaan. Vauva ei halunnutkaan ihan niin montaa siipeä.
Toisella kertaa olin juuri lähdössä np-ultraan klo 7.15 aamulla, ja yritin hillitä pahoinvointia puolikkaalla banaanilla ennen lähtöä. Vauva ei halunnut banaania ja poisti sen mun elimistöstä.
Siinä kaikki. Olen kuullut tarinoita yhdeksän kuukauden jatkuvasta oksentamisesta, joten I think I’ll shut up now.
