Paniikkihäiriö, elämänkumppanini.
Meillä on sitä suvussa. Mun isä saa niitä esimerkiksi tilanteissa, joissa tietää oman vuoronsa esiintyä tai puhua julkisesti tulevan pian. Mun setä on saanut sellaisen kassajonossa. Itse olen saanut ensimmäiseni junassa matkalla Kymistä kaupunkiin meripäiville kun olin kolmetoista.
Paniikkikohtaus.
Muistan elävästi sen tilanteen; seisottiin mun kaverin Miian kanssa junavaunun kuumassa, täpötäydessä välitilassa, josta siis mennään ulos junasta. Yhtäkkiä, tajutessani etten pääsisi ulos junasta niin halutessani, fiilis muuttui superhankalaksi ja muistan kylmän hien kohonneen otsalleni. Mun oli pakko käydä kyykkyyn, koska olin varma että multa lähtee taju.
Hirveimpänä oireena huomasin, että mun maha meni ihan täysin solmuun. ONNEKSI päästiin perille ihan viime hetkellä ja tilanne purkautui, jotta mun ei tarvinut. Kerroin tuosta oudosta tunteesta Miialle ja yhdessä pällisteltiin toisiamme ja ihmeteltiin asiaa hetki, mutta homma jäi siihen moneksi moneksi vuodeksi.
Elin ihan normaalia elämää seuraavat seitsemän vuotta, olin normaali, spontaani nuori ja tein asioita ihan just niinkun halusin. Lähdin hetken mielijohteesta mihin tahansa, kävin festareilla ja huvipuistoissa. No problem!
Sitten tapasin Markon vuonna 2006 joulukuussa. Rakastuin päätä pahkaa ja tilanne eteni nopeasti. Päätin hakea itselleni e-pillerit ensimmäistä kertaa elämässäni, ihan vaan helpottaakseni asioita kaikinpuolin uuden, vakituisen parisuhteen kannalta. Söin pari ensimmäistä pilleriä ja kuulostelin mahdollisia sivuoireita. Nothing, oh joy!
Sitten homma räjähti käsiin. Parin pillerin jälkeen yleinen fiilis oli suoraan sanottuna paska. Masentunut, vihainen, ailahteleva, pelokas. Minkäänlainen fyysinen kanssakäyminen oli viimeisimpänä asiana mieluisisten aktiviteettien listalla. Ironista sinänsä, kun sen helpottamiseksihan ne pillerit ylipäänsä hankittiin. Noin viisitoista minuuttia pillerin ottamisen jälkeen sain järisyttäviä pelkotilakohtauksia, joiden aikana en pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan sikiöasennossa peiton alla. Saanen muistuttaa, että me oltiin seurusteltu Markon kanssa tässä vaiheessa vasta ehkä kuukausi, ja se joutui jo vastakkain ihan sekopäisen hormonihirviöttären kanssa. Onneksi olin kai tehnyt niin lähtemättömän ensivaikutuksen, että tuo mies jollain ihmeen kaupalla pysyi mun rinnalla noista ajoista huolimatta.
Oireet eskaloituivat lopulta siihen pisteeseen, että pelkkä ajatus kotoa poistumisesta aiheutti valtavia vatsavaivoja. Kiva juttu noin suhteen alkuaikoina. Vietin enemmän aikaa vessassa kuin sen ulkopuolella, ja stressasin tietysti myös siitä että homma piti pitää salassa kaikin keinoin. Olin jatkuvasti väsynyt kaikesta huolehtimisesta ja pelkäämisestä. Marko joutui käydä mulle kaupassa ja hoitamaan mun asioita. Töihin pääsin ongelmitta, se on ollut vakio kaikkien näiden vuosien aikana. Onneksi.
Menin asiasta täysin lannistuneena työterveyteen kertomaan oireistani (ja siis lopetin TIETYSTI pillereiden syömisen puolikkaaseen laattaan) ja se hoitaja/lääkäri kelle sitten lopuksi pääsin juttelemaan totesi töksähtäen, että get over it. Hän (nainen vielä!) antoi mulle rauhoittavia ja sanoi että onnea matkaan. Muistan itkeneeni ääneen koko matkan Pasaatilta sapokkaan takaisin töihin kävellessäni.
Pienen googlailun kautta löysin kotidiagnoosin vaivalleni, paniikkivatsa. Keskustelupalstalla ihmiset kertoivat omista oireistaan ja missä tilanteissa ne ilmenivät, ja koin valtavaa helpotusta huomatessani, että muutkin selviävät asian kanssa ja elävät lähes normaalisti. Suurimpana etuna tästä salapoliisityöstä jäi käteen eräs lääkkeen nimi, Imodeum. Ah, rakas ystävä, asioiden mahdollistaja.
Ostin siis sitä myös itselleni ja kappas, maailma avautui edessäni jälleen lähes täyteen loistoonsa. Käytin myös rauhoittavia pahimmissa tilanteissa, mutta sitten kuulin eräältä ystävältä, että hänen mielestään en ollut oma itseni niiden vaikutuksen alaisena, ja jätin ne hiljalleen pois. Imodeum rauhoitti mieleni ja vatsani jopa tehokkaammin. Opin ajoittamaan niiden oton ennen mahdollisia menoja niin, että saatoin määritellä esimerkiksi matkustusajan ja lääkkeen vaikutusajan tarkalleen samoiksi.
Näiden vuosien aikana on ollut helpompia aikoja ja todella paljon vaikeampia aikoja. Eniten minua suoranaisesti vituttaa se, että joudun kieltäytymään ja jäämään pois tilanteista jotka jo pelkkänä ajatuksena aiheuttavat hyperventilaatiota ja vatsanväänteitä. Käytän Imodeumia lähes joka päivä, ja pelkästään sen voimalla pystyn hoitamaan normaalit elämään kuuluvat asiat.
Olen joutunut luopumaan tosi monesta asiasta, kuten esimerkiksi:
Matkustelusta (lentäminen, pitkät automatkat)
Lenkkeilystä (ei sillee hirveesti kyl harmita…)
Festareista ja isoista keikoista
Huvipuistoista
jne. jne. jne..
Lisäksi kaikki tilanteet, joissa olen suljetussa tilassa, tai paikassa jossa en pääse vessaan niin halutessani aiheuttavat paniikkikohtauksen. Myös muutokset mun omiin tapohini ja rutiineihin ovat omiaan potkaisemaan paniikin päälle. Esimerkkinä vaikkapa erään aamun työmatka: Markon auto oli jäänyt viikonloppuna Hirssaareen, ja mun työpaikka on Hovinsaarella. Marko tuli mun kyydissä Hovarille ja käveli siitä koiran kanssa aamulenkkinä hakemaan auton Hirssusta. Pelkästään se, että Marko oli kyydissä mun työmatkalla aiheutti pelkotilan. Miksi? En tiedä. Heti kun pelissä on jonkun muun aikataulut tai fyysinen läsnäolo, minä panikoin.
Myös kaikki odottaminen ja jonottaminen on saatanasta seuraavaa. Liikennevalot, oh god no!
Mua myös harmittaa mun läheisten puolesta. Kaikki lähteminen ja tekeminen vaatii suunnittelua ja valtavan henkisen työn. Impulsiivisuus ja spontaanius on täysin pannassa. Varsinkin Marko joutuu kärsimään tästä kovasti. Oon yrittäny tolkuttaa sille, että se voi kyllä mennä ja kokea ja matkustaa ja nähdä asioita ilman mua, ja ihan oikeesti no hard feelings, mutta ymmärtäähän sen että ois kiva kokea ja nähdä asioita vaimon kanssa. Marko haluaisi lähteä Aasiaan rinkkaretkeilemään ja mullehan se on ihan totaali-ei. Ihan perusarjessakin esim. ravintolaan meneminen on iso stressin aihe mulle, sillä täysi vatsa yhdistettynä paniikkihäiriöön on HUONO IDEA! Säälittää kun se joutuu elämään paniikkihäiriöisen, mielenvikaisen vaimonsa typerien pakkomielteiden mukaan. Tunnen oloni hölmöksi kun yritän selittää omia selviytymiskeinojani ja rajoitteitani ystäville, jotka ovat kyllä ymmärtäväisiä ja ihania asian suhteen, mutta tiedän että tämä on varmasti ärsyttävää heillekin. ”Ai siis miksi me ajetaan tätä sivureittiä kaupunkiin?” ”Ai miksi siä käyt vaan tolla tietyllä huoltoasemalla?” ”Miksei voida mennä puistoon istumaan?” ”Siis mitä varten et voi tulla rannalle hengailemaan?”
Olisi helppoa myös sääliä itseään ja antautua katkeruudelle, mutta jatkuva taistelu tätä vastaan on toistaiseksi ollut voitokasta. Olo on kuin laivalla pullossa. Meri on valtava ja sulla ois halu mennä ja elää, mutta sun maailma on todella pieni ja oot loukussa oman pääsi sisässä. Siellä sun pullossa on jatkuva myrsky jota muut ei vaan tajua. Näin talvisin vielä kaamosmasennus valtaa mielen, ja oireet pahenevat.
Elän kesälle ja ajatukselle siitä, että taas neljän kuukauden päästä helpottaa.
