Pimeydestä valonpilkahduksiin…
Tiedättekö sen perinteisen, vastasyntyneiden äideille ja isille vähän paasaavaan sävyyn sanotun ”NAUTI NYT kun tuo vauva-aika on niin lyhyt!”- kehoituksen? Olen aina ollut hormonien heittelyille tosi herkkä ja vaikken varsinaisesti ole ikinä mikään itkupilli ollutkaan, niin nyt synnytyksen jälkeen olen kyllä käynyt läpi sellaisen tunneskaalalihamyllyn, että oksat pois. Tuo aiemmin mainittu kehoitus on kaikunut mun osalta kuuroille korville, sillä kävin kyllä aika syvällä paskojen fiilisten suossa tossa pari viikkoa sitten. Sairaalassa toki itkeskelin koko ajan, milloin mitäkin, mutta täällä kotona pahin baby blues iski kun vauva oli n. kolmeviikkoinen, ja kärvisteli pahimpien vatsavaivojen kanssa. Eihän se silloinkaan itkenyt joihinkin vauvoihin verrattuna paljoa (maksimissaan 10 minuuttia kerrallaan, ehkä kerran päivässä), mutta se itku ei ollutkaan se pahin juttu!
Näin hienosti pitelen päätä jo ylhäällä!
Vauva nimittäin kovasti itkiessään rupesi pitämään sisäänhengityksen aikana kimeää vinkuääntä, joka kuulosti siltä, ettei se saanut kunnolla henkeä. Tämä tietysti syöksi minut paniikin ja hysterian syövereihin ja olin jo pakottamassa eräänä lauantaina (edellinen yö oli valvottu hyvinpitkälti kokonaan, enkä ollut syönyt juuri mitään edellisenä päivänä) Markon päivystykseen vauvan kanssa ja häiriköin erästä tuttua lääkäriä facebookin keskustelussa kun olin ihan saletti, että nyt vauva tukehtuu ja kuolee. Tulipa huomattua myös, että hätääntyminen aiheuttaa mulla fyysistä pahoinvointia, joka sitten taas blokkasi kaiken ruokahalun. Söin sen lauantain aikana muistaakseni yhden jugurtin puoliksi.
Parhaat unet saan isin tai äitin kyljessä <3
Nyttemmin on selvinnyt, että vauva pitää tuota ääntä (joka siis neuvolassa erään äänitteen pohjalta todettiin täysin vaarattomaksi) kun se on syönyt korviketta ja vetäissyt sitä ahneuksissaan henkeen. Rasvainen maito jää pyörimään nieluun ja rööreihin ja aiheuttaa ikävän kuuloista vinkunaa. Olin kuitenkin jo kerennyt maalailla piruja seinille, ja sinä karmeana lauantaina itkin käytännössä koko päivän. Mun äiti kävi hakemassa Lyytin vaunulenkille, mutta kielsin häntä menemästä kauas, niin että jos tukehtumiskuolema uhkaisi, niin hän kerkeäisi juosta takaisin kotiin vauvan kanssa. Vaunulenkin oli tarkoitus antaa mulle omaa aikaa, mahdollisuus syödä jotain ja käydä suihkussa, mutta koko vauvan poissaoloajan pyörin ympäri kämppää kuin ahdistunut häkkieläin, toisaalta toivoen ja toisaalta peläten, että äiti ja vauva tulisivat takaisin. Fiilis oli superristiriitainen, sillä osa minusta halusi pitää vauvan kiinni mun iholla koko ajan ja oli haluton luovuttamaan vastuuta vauvan hyvinvoinnista kenellekkään muulle, ja toinen osa taas pelkäsi kuollakseen olla vastuussa vauvan hengissäpitämisestä. Paskaäiti.
Nelli-kumpsa <3
Näinpä tuo ”nauti nyt kun se on vielä pieni!” tuntui musta ihan naurettavalta, sillä en malttanut noina mustina hetkinä odottaa, että vauva olisi vähän vanhempi, eikä näinollen enää ihan niin hauras. Olin äärimmäisen katkera kaikille facebook-kavereille, jotka laittelivat kuvia kesälomareissuilta ja mökeiltä, kun itse olin jumissa kotona jatkuvasti tissillä roikkuvan vauvan kanssa. Jos Marko aikoi lähteä esim. kauppaan tai käymään parturissa, sain itkukohtauksia kun olin varma, että jotain käy sillä aikaa kun Marko on poissa. Lisäksi olin vihainen siitä, että Marko saattoi noin vain lähteä kotoa pois, päästä ulos vauvakuplasta ja minä olin vankina omassa kotonani.
Olen kovin tarkkaavainen!
NYT tilanne on aikalailla toinen; Lyyti suostuu nukkumaan yksinään jo parikin tuntia putkeen (aiemmin se nukahti vain makuuhuoneeseen niin, että minä olin ihokontaktissa sen kanssa koko unien ajan) ja koska pulloruokintakin onnistuu hienosti, pääsen lähtemään esimerkiksi kauppaan ihan itsekseni. Olen myös jo kerran käynyt kahdestaan vauvan kanssa Pyhtäällä autolla, vaikkakin vietin koko matkan täydessä hiljaisuudessa kun kuulostelin, että oksentaako vauva ja tukehtuuko se omaan oksennukseensa takapenkillä.
Toni-kumpsa <3
Neuvolalääkäri siis päästi minut piinasta tutkimalla vauvan 1kk-tarkastuksessa, ja toteamalla sen täysin terveeksi. Keuhkoissakaan ei ollut mitään vikaa. Tytön mitat olivat 3455g ja 52,9cm. Lyyti syö hyvin, ja äheltää kakkaa kyllä sitten sen edestä. Herranjumala miten se piereskeleekin! Välillä se on kuin pienenpieni Putouksen sketsihahmo ilmavaivoineen. Poopy McFarty. Pahimmat vatsavaivat nujerrettiin löytämällä Arlan luomukorvike+disflatyl+probiootti baby-coctail joka toimii ainakin meillä. Olen lisäksi siistinyt omasta ruokavaliostani kaiken tuhdin, rasvaisen ja mausteisen ruuan, joka on pitänyt painonkin kurissa. Painoin raskaaksi tullessani 78kg, synnyttämään mennessä 87,5kg ja viisi päivää synnytyksestä kotiin tullessa 78kg. Nyt kuukausi myöhemmin paino on pudonnut imetyksen ja ruokavaliomuutoksen myötä vielä reilun kolme kiloa. Hyvä niin, olin ihan varma, että mulle nasahtaa joku parikymmentä vauvakiloa ja ne jäävät kuin purkka tukkaan synnytyksen jälkeen.
Minun pieni käteni äidin mummin kädellä <3
Parit tunnistettavat hymyt on jo bongattu, mutta useimmiten ne vielä tulevat nukkuessa. Vauva pitää jatkuvasti jotain ääntä, oli se sitten höö höö-juttelua tai kakkaa pusatessa kuuluvaa hurjaa ärinää. Pieniä diivan elkeitä ja draamailua on myös havaittavissa, ja mun läsnäolo tai huoneeseen saapuminen aiheuttaa valtavaa kitinää, kunnes hän on päässyt äitin syliin maidontuoksuun. Marko on ainut, kenelle tyttö hymyilee. Minä saan syliin aina sen marisevan ja nälkäisen draamailija-vauvan, eikä hymyjä juuri heru :D Niitä odotellessa siis!
Paistaa se aurinko siis risukasaankin!