Synnytys ja mitä meille kuuluu nyt?

Noniin, nyt olo on normalisoitunut sen verran, että kykenen jo ajattelemaan läpikäytyä koitosta blogipostauksen aiheena. Ei se kyllä mitään järisyttävän ihanaa ole, toi synnyttäminen! Seuraavaa siis tapahtui:

Meillä oli juhannusaatoksi valtaisat suunnitelmat; mun äiti ja pikkuveli tulivat meille, tehtiin ruokaa ja katsottiin vanhoja, dvd:lle siirrettyjä kotivideoita. Illalla oli tarkoitus lähteä käymään meidän naapurin mökillä Kaarniemessä, saunoa ja grillata rauhallisissa merkeissä. Oltiin just saatu ruuat valmiiksi ja istuttiin syömään telkkarin eteen, kun tunsin jotain lorahtavan housuun. Hiippailin vessan turvaan todetakseni, että lapsivettähän sieltä tulee! Istuin pöntöllä ja mieli kaahasi kahtasataa, eihän tässä nyt vielä ole tarkoitus synnyttää kolmeen viikkoon! Laskettu aikahan on siis vasta 15.7, joten vaikka oltiinkin jo ihan turvallisilla viikoilla, pieni pelko hiipi takaraivoon vauvan hyvinvoinnista. 

Palasin takaisin olohuoneeseen, ja kerroin muina miehinä, että vedet meni. Voitte kuvitella sitä tohinan määrää, mikä ilmoituksesta syntyi. Tunti tästä eteenpäin oltiinkin jo Koksilla käyrillä, ja koska kaikki oli vielä niin alussa ja vauva voi mainiosti, meidät lähetettiin kotiin odottelemaan supistuksia. Koska vedet olivat jo menneet, niin käynnistys tapahtuisi jokatapauksessa aamukahdeksalta. Palasimme siis kotiin, pakkasimme sairaalalaukun loppuun, laitoin makkariin frendit pyörimään ja vetäydyin unten maille. Kahteen asti sain torkuttua, kunnes supistukset alkoivat olla jo sen verran säännöllisiä ja napakoita, että oli aika lähteä sairaalalle takaisin. 

Sairaalalla oltiin taas hetki käyrillä, ja mulle iskettiin kankkuun kipulääke ja pahoinvointia helpottava aine. Päästiin synnytyshuoneeseen ja koska supistukset alkoivat käydä aika hurjiksi niin mulle tilattiin epiduraali. Anestesialääkäri saapuikin paikalle (tämä vaihe on mulle vähän sumuisa) ja iski neulansa just niin oikeeseen kohtaan, että olin unten mailla jo ennenkuin hän kerkesi edes poistua huoneesta. Nukuin rauhassa varmaan pari tuntia, kunnes heräsin hallitsemattomaan tärinään. Epiduraali ja supistukset taistelivat kehon hallinnasta ja aiheuttivat horkkatärinää. Kätilö tuli paikalle ja kokeili kohdunsuuta, joka olikin sitten jo mukavat kymmenen senttiä auki! Hän käski meidän jutustella mukavia, ja soitella kelloa sitten kun tulee tarve ponnistaa. Mulle laitettiin valmiiksi myös ilokaasucocktail, mutta pari imaisua aiheutti sellaisen manaajayrjökohtauksen, että jätin sen sitten rauhaan. 

Lopulta supistukset yltyivät niin pahoiksi, että konttasin lattialla niiden aikana kun mikään muu asento ei onnistunut. Roikuin väliajat Markon paidassa ja pidin sellaista matalaa, eläimellistä ääntä mitä zombit pitää. Aloin tunnistaa ponnistamisen tarvetta ja nopean kellonsoiton jälkeen kätilö tulikin paikalle ja käski mut pöydälle. 

Ponnistin tunnin ja kuusi minuuttia, ja vaikka urakka tuntui mahdottomalta, ylitsepääsemättömältä ja oli järisyttävän rankka, sain pusattua tyttäremme maailmaan lauantaina 20.6 klo 9.26, mitoin 3156g ja 50cm <3 Saimme hengailla synnytyssalissa homman jälkeen tosi pitkään, osittain siksi, että mun kunto meni vähän huonoksi synnytyksen jälkeen. Voin pahoin ja jalat pettivät alta noustessa kun kätilö hätyytteli mua vessaan ja suihkuun. Tästä syystä ei päästy perhehuoneeseen, vaan päädyttiin osastolle joskus kolmen aikaan iltapäivällä. Mulle laitettiin tippa, mutta sain pitää vauvaa iholla koko ajan. 

Sairaalassa olo oli ihan kamalaa. Vaikka henkilökunta oli tosi ihanaa, mun pää ei kestänyt kahden hengen huonetta. Sairaalan kahdeksannessa kerroksessa sijaitsevan huoneen kuumuus ja tukahduttava fiilis pakottivat pitämään ikkunan auki, ja veto nykäisi mun niskat niin jumiin, että päänsärky esti kaiken toimimisen. En pystynyt käymään syömässä, en vaihtamaan vaippaa, en edes istumaan kunnolla ilman, että tuntui kuin joku olisi hakannut mua veitsellä ohimoon. 

Sain ihan hillitsemättömiä itkukohtauksia (ihanat hormonit) ja rukoilin hoitajia päästämään meidät perhehuoneeseen, jotta Marko voisi jäädä mun ja vauvan luo yöksi. Mun kunto oli kuitenkin niin surkea (hemoglobiinit tipahtivat 73 tienoille ja sain pari pussia verta), että perhehuone ei tullut kysymykseen, mutta eräs ihana hoitaja sai järkättyä meille yhden hengen huoneen. Marko vietti sairaalassa joka päivä sen sallitun 12h (8-20) ja syötti mulle vesimelonia ja jugurttia, kun mikään muu ei mennyt alas. Tiistaina mulle laitettiin veripaikka selkään, mutta se ei auttanut mitään. Ongelma oli siis puhtaasti juminiskoissa. Keskiviikkona päätin, etten jää sairaalaan enää hetkeksikään ja tiedustelin mitä kotiinlähtö vaatisi. Hoitaja sanoi, että jos pystyn käymään itse suihkussa, osallistumaan hoitohuoneessa vauvan aamutoimiin ja kävelemään itse sairaalasta ulos, saisin luvan lähteä kotiin. Voin kertoa, etten ole KOSKAAN tsempannut yhtä paljon kuin hoitohuoneessa vaippaa vaihtaessani. Kylmä hiki valui ja nojailin kaikki väliajat lavuaariin. Palattuamme omaan huoneeseemme Marko hieroi mun niskat parhaansa mukaan auki niin, että päästiin lähtemään lopulta! Mulla jäi oma tyyny huoneeseen siinä hötäkässä kun oli niin kiire karata. Kotiin päästyäni ja omaan sänkyyn pötkähdettyäni tunsin ihan valtavan taakan luiskahtavan pois mun hartioilta. Saatoin vihdoin aloittaa kunnon toipumisen!

Täällä himassa vietin ensin keskiviikosta perjantaihin täysin vuodepotilaana, sillä Markolla oli vielä järkättyä lomaa. Nousin hetkellisesti vain vessaan ja suihkuun. Maanantaina Markon piti palata töihin, ja mun maailma laajeni vaipanvaihtoon ja ruuan hakemiseen keittiöstä. Tunsin itseni sankariksi kun pystyin kylvettämään vauvan ekaa kertaa! 

Nyt tämän viikon perjantaina mulla oli yksi aiemmin sovittu asiakas, ja yhdellä välisyötöllä selvisin siitäkin! Tästä rohkaistuneena lähdettiin ekaa kertaa ihmisten ilmoille eilen lauantaina, kun täällä Kotkassa järjestettiin kansaiväliset suurmarkkinat Sapokassa. Markon vanhemmat asuvat markkinapaikan vastapäätä, joten mulla oli pakopaikka tiedossa jos kunto ei olisi kestänytkään. Se kuitenkin kesti ja Lyytikin nukkui kiltisti koko markkinavierailun! Kävin vielä citymarketissakin ostamassa herkkuja illalle, just because I could! <3

Nyt niskajumi on helpottanut, päätä särkee enää isoissa ponnistuksissa ja nopeissa käännöksissä, ja pystyn jo istumaankin toisella pakaralla! Vauvan hoito käy näppärästi ja maitokin nousi runsain mitoin sairaalassa koettujen, tyhjien tissien aiheuttamien turhautumisen jälkeen! Nyt voin siis vihdoin nauttia uudesta perheenjäsenestä niinkuin hänestä kuuluukin nauttia <3 Elän ylpeänä vauvakuplassani ja vietän mahdollisimman paljon aikaa vauvan kanssa ihokontaktissa. Lyyti nukkuu meidän kanssa sängyssä, ja herää öisin parin tunnin välein syömään. Mahanpuruja on toki vähän, mutta kaikenkaikkiaan aika tasainen vauva! 

Tuore isäkin on onnesta soikeana, ja puuhailee innoissaan vauvan kanssa. En oikein osaa edes pukea sanoiksi miten siistiä tämä kaikki on! Alku aina hankalaa, mutta kun lopputulos on näin kertakaikkisen mahtava, tekisin kaiken uudestaan! En kyllä ainakaan viiteen vuoteen, tosin. 

Olen niin onnellinen <3