Tulee jos on tullakseen?
Olen aloittanut ja keskeyttänyt tämän postauksen tekemisen jo varmaan kaksisataa kertaa. Joka kerta poikkiteloin julkaisun eteen on asettunut yksityisyyskysymys, kuuluuko tämä nyt kenellekkään, varsinkaan ventovieraille ihmisille internetissä. Päätin nyt kuitenkin julkaista sen vihdoin viimein perustellen asian niin, ettei asiassa kuitenkaan ole mitään hävettävää, ja että vertaistuki voi olla kullanarvoista sen läpikäymisessä.
Me ollaan alettu yrittää lasta heti häiden jälkeen, eli kesällä 2012. Silloin asiasta oltiin aika hissunkissun, koska mulla oli vielä työpaikka, jossa oltiin suhtauduttu mun perheenperustamiseen alusta asti (yhden tietyn ihmisen osalta) tosi nihkeästi. Asia otettiin työn alle hiljaa, kuitenkaan sitä salailematta sen kummemmin jos joku kysyi. Ensimmäinen seitsemän kuukautta laskin kiertoa ja käytin ovulaatioliuskoja.
Hommasta tuli valtavaa suorittamista, ja jokaisen kuukausittaisen pettymyksen jälkeen se kävi raskaammaksi ja raskaammaksi. Kahdeksannen yrityskerran jälkeen totuuden iskiessä jälleen päin naamaa sulkeuduin moneksi tunniksi makkariin itkemään, ja päätin molempien puolesta, että nyt riitti, ei pää kestä. Sovittiin, ettei oteta asiasta turhaa stressiä (yeah, right!) ja jätetään asia kohtalon käsiin. Puolitoista vuotta myöhemmin ollaan edelleen kahden, ja tultiin siihen lopputulokseen, että on aika tarttua härkää sarvista.
Nyt tilanne on edennyt hormoni- ja kilpirauhastestien, ultraäänen ja muiden molemminpuolisten tutkimusten jälkeen uuteen umpikujaan. Kummassakaan ei ole mitään vikaa. Kaikki näyttää normaalilta. Mikäs perhana nyt siis mättää? Teinit tulevat vahingossa raskaaksi pelkästä katseesta, ja meilläkö on ollut kahden vuoden ajan huono säkä? Huono ajoitus? Ihmisten reaktio tällaisiin uutisiin on lähes poikkeuksetta ”noooo, kyllä se sieltä vielä tulee kun on aika” tai ”Te ootte vielä niin nuoria, ja kaksi vuotta on lyhyt aika, mun ystävä X yritti miehensä kanssa lasta kahdeksan vuotta…”
Vaikka tiedän hyvin, että lohduttelijat tarkoittavat pelkkää hyvää, ja tuonlaisessa keskustelussa on vaikea sanoa mitään oikeasti lohduttavaa tai syväluotaavaa, niin epätietoinen odottelu ei ole enää vaihtoehto. Nyt viimeisimmän lääkärikäynnin jälkeen sain Clomifen-reseptin, joka aloitetaan ensi kuussa jos tästä kierrosta ei tärppää. Saan syödä niitä neljä kuukautta putkeen, jonka jälkeen tutkitaan mahdolliset munanjohtimien tukokset poliklinikalla.
Hienointa olisi siis onnistua nyt tulevan neljän kuukauden aikana. Tuntuu käsittämättömältä hoitaa asiaa hormonilääkityksellä, kun molemmat ovat täysin normaaleja ja terveitä. Tähän on nyt kuitenkin tultu, ja olen innoissani ja onnellinen asian etenemisestä. Vihdoin meillä on käsissä jotain konkreettista tilanteen auttamiseksi.
Onko kellään omakohtaista kokemusta Clomifenistä, hyvää tai huonoa? Mua vähän pelottaa hormonilääkityksen aloittaminen, kun e-pillereistä aiheutui niinkin mukavia oireita. Olenkin valmistautunut ensi kuussa mahdollisesti alkavaan hormonimyrskyyn eliminoimalla mahdollisimman paljon huonoja elämäntapoja (ja niistä aiheutuvia HBS-oireita) Weight trainer-ohjelman avulla. Ensimmäinen henkilökohtainen tapaaminen oli keskiviikkona, jossa määritettiin tämänhetkinen tilanne ja pohdiskeltiin tavoitteita ja tulevaa. Eilen kävin sitten ekaa kertaa treenaamassa pienryhmässä, ja nyt olen ihan mäsänä. En saa nostettua käsiä rintaa ylemmäs, ja esim. käsilaukun heilauttaminen olalle aiheuttaa kivunhuutoja.
Alun kökköily kuuluu kuitenkin asiaan ja sillä se lähtee millä on tullutkin. Siksipä me lähdetään kohta harjoittelemaan juoksua Markon kanssa (tai siis Marko juoksee ja minä raahustan valittaen perässä noin kymmenen minuuttia, jonka jälkeen poistun marttyyrinomaisesti kotia kohti), sillä vaikka mun kroppaa ei todellakaan ole suunniteltu juoksua varten, on se urheilumuotona supertehokas ja nostaisi varmasti nopeasti mun peruskuntoa. Plus mulla on ne PT-kauden innostuksessa hankitut superkalliit juoksulenkkarit, jotka ansaitsevat päästä käyttöön!
Katsotaan siis mihin tämä vauva-asia tästä etenee, clomifenilla tai ilman :) Postauksen kuvituksena on eilisen satoa, kun meidän kummityttö My oli meillä ekaa kertaa hoidossa muutaman tunnin! Vauvan (ja vielä näin ihanan tapauksen) kanssa hengailu ei ainakaan helpota mun vauvakuumetta, mutta onneksi ollaan saatu olla niin tiiviisti läsnä Myn elämässä alusta asti! Lähipiiriin on muutenkin tulossa vauvoja ihan lähiaikoina, joten voin käydä hakemassa vauvakorvikehoitoa tarvittaessa ystävien luota :)
