Perussairas perusterve

”Minulla on Diabetes” lukee lompakossani viidellä eri kielellä. Yllättävän monet ei kuitenkaan tiiä tästä sairaudesta, vaikka se on käsittääkseni Suomessa yleisempi kuin missään muualla. Ehkä oot joskus nähnyt jonkun pistävän insuliinia yllättäen julkeasti ruokapöydässä. Todella monien iäkkäämmillä sukulaisilla on ”joku diabetes, mutta se ei kai oo niin paha, kun se vaan syö pillereitä”. Oon törmännyt diabetekseen mediassa viimeaikoina vaan iltasonta-tyyppisissä julkaisuissa, missä neuvotaan ”10 niksiä, joilla välttää diabetes!” Mää sanon vaan, että hieno homma, jos ootte keksiny vihdoin ratkaisun ongelmaan, jota maailman huippu lääketieteen asiantuntijatkaan ei oo ratkaisseet. Sitten kun annan tuolle otsikolle juuri sen, mitä se haluaakin – klikkauksen, selviää, että kyse on kakkostyypistä.

Tyypin 2 diabetes on yleinen vanhemmilla ihmisillä, ja on monesti kytköksissä elintapoihin. Ykkostyypin dee taas tulee ihmiselle perimässä ja osittain syystä x, jonka takia tutkijat hikoilee siis yhä edelleen. Sit on vielä raskausajan diabetes, mistä en valitettavasti tiedä juuri muuta kuin sen, mitä olen internetistä lukenut. 

Olin vitosluokalla, kun olin yli 150 cm pitkä ja 29 kg painava. Varmaan jokainen tajuaa, että ei ihmisen kuulu sen pituisena painaa niin vähän. Olin aina ollut hoikka ja jo pienenä mummulassa mummu osti mua varten punasta maitoa, että saisin vähän lihaa luiden ympärille. Olin kasvuiässä, terkkari toki oli vähän huolissaan ja kyseli, onko mulla kaikki ihan hyvin. Oli mulla kai, en ainakaan ollut tullut ajatelleeksi, että jotain olisi pielessä. Kävin koulussa joka välitunti vessassa ja sisällä juomassa vettä. Yölläkin piti herätä pissille ja juomaan. Olin vähän väsynyt, mutta se varmaan johtui siitä, että kävin pesisharkoissa ja kuviskoulussa vielä koulupäivien jälkeen. Olin aina ollut vähän laiska ja mukavuudenhaluinen, väsymykseni taisi siis johtua vain asenteesta. Kuinka väärässä minä ja meijän perhe olikaan! Joululomalla 2004 vietin välipäivät sairaalassa tuoretta diabetes-diagnoosia ihmetellen. 

Muistan tietenkin aikaa ennen diabetesta. Muistan myös ahdistuksen siitä, miten paljon uusi sairaus sisälläni vei aika suuren osan huolettomuuttani pois. Ei kukaan 11-vuotias poikatyttö halua kuulla uutista, että jatkossa pidät aina sitten jotain käsilaukkua hoitovälineille mukana ja muistat seurata kelloa, että syöt säännöllisesti. Minulla oli onneksi vertaistukea vähän samalla luokalla, kun hyvä kaverini oli saanut saman diagnoosin vain pari kuukautta aiemmin. Me oltiin sitten yhessä luokkakavereiden synttäreillä hiilihydraattikäsikirjan kädessä synttärisankarin äidin kanssa ihmettelemässä, kuinkahan paljon hiilareita on kakkupalassa ja parissa herkkuja täyteen ahdetussa lautasessa. Ja entäs ne sipsit ja karkit, mitä napostellaan myöhemmin? Vain diabeetikko-jutut? -Kyllä! Diabetes oli mulle jonkinlainen siirtymäriitti lapsuudesta kohti vähän jotain muuta.

Diabetes on opettanut mulle vastuuta ja asioiden hoitamista. Luulen, että oon keskivertoa rohkeampi käyttämään julkista terveydenhuoltoa terveysongelmiini, koska se on mulle niin pysyvä ja luonnollinen osa elämääni. Oon myös aika nuoresta lähtien ollut tietoinen jostain tavallisimmista ravitsemuksellisista asioista. Kyllähän se ehkä jotain auttaa, että tietää hillomunkissa olevan jopa 40 grammaa hiilareita, kun taas viilipurkissa on kymmenen ja tomaatissa niin vähän ettei se ees oikeastaan vaikuta verensokeriin. Jo ennen karppausaaltoa mää ja muut diabeetikot osattiin ulkoa yleisimpien ruoka-aineiden hiilarimäärät. Kananmunan kokoinen peruna – 10g, 2dl mehua – 20g, banaani – 20g… Mulle on myös ravitsemussuunnittelijat ja -terapeutit kertoneet jo sillon 11-vuotiaana, että kannattaa syödä täysjyvää ja välttää kovia rasvoja. 

Oikeestihan edellä mainituista positiivisista puolista huolimatta, löyty niitä negatiivisiakin aika paljon. Aina pitää olla joku laukku mukana, mutta ei voi pyytää ketään kaveria ojentamaan laukusta jotain ellei halua altistaa kaveria omien käytettyjen neulojen pistoksille (aina ei oo roskista lähellä!) Ateriointiin uusien ihmisten kanssa kuuluu sellainen tiivis ”perustiedot diabeteksestä” -luento. Viime aikoina oon kyllä ottanu tavaksi sen, että en ala heilutella insuliinikynää ja huuda koko pöydälle kuinka minulla on diabetes ja älkääpä pelätkö ei tämä ole suonensisäistä! Aika usein ihmiset ei ees huomaa jos pistän äkkiä huomaamatta, ja monet varmaan arvaa mistä on kyse. 

Toki julkiseen ruokapöytä-pistämiseen liittyy toisinaan joku piikkikammoinen. Olen pahoillani, jos minut hengissä pitävä lääketieteellinen toimenpide aiheuttaa toiselle ikäviä tuntemuksia, mutta eikö sitten voisi vaan katsoa muualle, eikä alkaa kiljua ja yökkiä. Mulle nimittäin tulee sellainen olo siitä, että mua ei hyväksytä kokonaisena pakettina porukkaan. Kouluruokailussa ja työpaikkojen tauoilla mulle meinaa tulla kiire. Verensokerin mittaamiseen ja pistämiseen ei mene paria minuuttia kauempaa, mutta jos siihen vielä yhdistetään se luento-osuus, huutelu että katsokaa muualle ja piikkikammoisten lohduttaminen, menee aikaa kauemmin.

Diabeteksen kanssa elo on monella lailla tasapainoilua. Ruokailuajat täytyy miettiä edes jotenkin etukäteen. En lähde juuri minnekään ilman pientä laukkua, missä on mittari, insuliinikynä, mittausliuskat, sormenpistokynä ja neulat. Lähes aina pitää myös olla mukana jotain pientä hätävaravälipalaa tai sitten täytyy olla varma tieto, että ruokaa on saatavilla. Tätä sairautta ei voi oikeastaan koskaan hoitaa perfektionistisen tarkkaan. Ihmisen keho on arvaamaton ja diabeteksen kanssa voi verensokeri heitellä pienestäkin lisähiilarista tai ”liiasta” liikunnasta. Ja verensokerin heittely suuntaan tai toiseen ei tunnu kivalta. En varmaan voi edes sanoin selittää, miltä tuntuu se kun sairaus on niin suuri osa elämää, ei siitä voi ottaa lomaa tai irtiottoa. En siltikään ole useimmiten ihan varma, olenko terve vai sairas, riippuu määrittelytavasta.

Joskus ajatuksissani väsyneenä saatan hetken miettiä seurassa ruokaillessani ”Mitenköhän nuo ei vielä mitannu ja pistäny?” Sitten alle sekunnissa muistan, ettei kaikilla ole diabetestä.

Nyt tahdon tietää, onko meitä muita siellä ruudun takana? Jos ei, tuliko tässä uutta tietoa tai näkökulmaa? Mitä olet aina halunnut tietää diabeteksestä? Tässä yksi hyvä aamu kun verensokeri olikin 7.0, eli normaaleissa rajoissa.

IMG_20141204_122420273.jpg

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *