Täti saarnaa ja kaihoaa

 

Niinhän tässä sitten kävi, että kun vihdoin lopetin itsesäälissä kierimisen ja hyvinvointivaltion kansalaisen ongelmien tuskailuni, sainkin töitä. Hetken aikaa pyörittelin mielessäni taas uutta ensimmäisen maailman ongelmaa – perustin blogin, jonka yksi suuri aihe on työttömyys ja sitten en enää kohta olekaan työtön. Onneksi tajusin, että itseasiassa alkuperäisessä blogin aihemaailman määrittelyssäni oli pieniä ongelmia. Minulla ei näin pienen etäisyyden päästä katsottaessa ollutkaan tarkoitus pureutua varsinaisesti työttömyyden ongelmaan, vaan laveasti sanottuna kertoa omaa tarinaani parikymppisenä 2010-luvun Suomessa koulutuksen ja työpaikan ollessa yhä harvempien saavutettavissa. Tässä vaiheessa lienee hyvä paljastaa, että olen edelleen 22-vuotias, en ole koskaan opiskellut korkeakoulussa ja tämänhetkinen osa-aikainen työsopimukseni on elämäni ensimmäinen yli neljän kuukauden määräaikainen sopimus.

Meinasi iskea myös tuska ja ahistus siitä, että mikä minä olen kirjoittamaan tällaisista asioista, kun maailmassa on isompiakin ongelmia? Mutta sitten muistin, että maailmassa on lähes aina jonkun mielestä isompiakin ongelmia kuin ne, mitkä sinua eniten koskettavat. Itse asiassa olen sitä mieltä, että hyvin moni asia lähtisi rullaamaan parempaan suuntaan, jos tämä ”isompien ongelmien” -asenne saataisiin edes osittain kitkettyä. Ja enhän minäkään voi kieltää etteikö maailmassa olisi isompia ongelmia kuin minun. Maailmassa on aina isompia ongelmia, se ei silti vähennä tarvetta korjata pienimpiäkin niistä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja pienten ongelmien virtojen tyrehdyttäminen auttaa hillitsemään suurempia probleemavaltameriä. Ja jos maailman ongelmat jostain syystä loppuu kesken, niin eiköhän loputtomasta avaruudesta niitä löydy muutama lisää. Ei saa sortua mustavalkoiseen ajatteluun, vaan pitää muistaa ne harmaan ainaki 50 eri sävyä. 

Minulla on päivittäin etuoikeutettu ja ihmeellisen onnekas olo. Minulla on varaa valita ala, jota haluan opiskella ja jolta haluan tutkinnon. Tämä sama ala sattuu olemaan myös sellainen, miltä haluan myös työpaikan joskus.Vaikka en olekaan päässyt suoraan lukiosta koulutusputkeen, on aina löytynyt minulle jotain, missä olen saanut tuntea itseni tarpeelliseksi ja oppinut elämää varten tärkeitä juttuja. Olen tottunut siihen, että tiettyyn pisteeseen asti kaikkeen ei aina voi itse vaikuttaa. Olen myös oppinut nauttimaan elämän yllätyksellisyydestä ja käsittelemään kokemiani asioita ikään kuin oppimiskokemuksina saatuani niihin ajallisesti vähän etäisyyttä. Minulla ei varsinaisesti ole mitään mottoa tai hienon ylevää elämänohjetta, jota seuraisin. Yksi ajatus mitä toistelen itselleni kuitenkin aina välillä on ”Kaikesta, mitä teet, tulee joskus olemaan hyötyä”. Saattaa kuulostaa utopistiselta, mutta minun lapsenomaisen tutkiva ja innostuva mieli jaksaa uskoa tuohon.

Uudessa työpaikassani imuroin jokaisessa aamuvuorossa. Osaan kieputtaa imurin johdon aivan täydellisesti imurin yläosan ympäri, koska keväällä 2013 imuroin viikottain kylpylähotellin huoneita. Lisäksi sain johdon niputtamiseen vielä pienen jatkokurssin muusikkotuttavaltani talvella 2014. Toinen hieman laajemmin vaikuttava esimerkki liittyy rahankäytön lisäksi aika paljon siihen, millainen olen ihmisenä nykyään. Muutin 16-vuotiaana vanhempieni luota 260 kilometrin päähän asumaan siskoni kanssa. Myöhemmin olen ajatellut, että juuri sen ikäisenä ihminen  alkaa opetella aikuisminänsä kulutuskäyttäytymistä. Luulen, että melko vähällä toimeen tuleminen ja ruokaostosten itse tekeminen opetti minulle enemmän rahankäytöstä, kuin olisin koskaan voinut oppia samassa ajassa äitin ja isin helmoissa elellen jääkaapin täyttyessä lähes itsestään. Köyhien taidelukiolaisten piireissä oppi myös solidaarisuutta muita kohtaan. Kovin usein ei ole oma elämä niin hektistä, etteikö ehtisi käydä kuumeessa olevan yksin asuvan ystävän puolesta kaupassa. Osaan antaa ja pyytä apua.

Haluan vielä kertoa työharjoittelusta, jonka tein opiskelupaikkakuntani kuvataidekoululla lukion jälkeen. Olin 19-vuotias ja halusin tehdä jotain omaan haaveammattiini liittyen. Menin siis kuviskoululle avustajaksi ja apuopettajaksi Kelan tarjotessa toimeentulon. Muistan kun tuohon aikaan monikin ihmetteli, miksi en mielummin tee jotain palkkatyötä, missä tienaisi paremmin. Halusin kuitenkin tienata itselleni mielummin tietoa ja kokemusta ammatista, jota ei voi tehdä ilman pitkähköjä opintoja. Ajattelin, että tämä ”työharjoittelu” (nyk. työkokeilu) ei ole samalla tavalla suoraan hyödyllinen kuin vaikkapa opiskelevien kavereiden työharjoittelut, joista oikeasti saa opintoja konkreettisesti edistäviä opintosuorituksia. Kuinka väärässä olinkaan!

Syksyllä 2013 sainkin opiskelupaikan silloisesta asuinpaikastani 400 kilometrin päähän. Pääsin opiskelemaan kuvataidetta Pohjois-Suomeen. Toimitin tietysti opolle kaikki koulu- ja työtodistuksien kopiot, koska niin oli käsketty tehdä. Uskoin saavani yleislukio- ja joitain taideaineiden kursseja hyväksiluettua. Sainkin myös näppärästi yhden kokonaisen opintokokonaisuuden teoriaosuuden ja usean viikon työssäoppimisen hyväksi luettua kuviskoulun työharjoittelullani! Tämä kaikki mahdollisti valmistumiseni vuosi etuajassa ja melko väljän lukujärjestyksen kautta opiskeluajan. Suuri kiitos kuului sille työharjoittelulle, minkä aikana joidenkin mielestä minun ilmeisesti olisi pitänyt tehdä ”kannattavampia” palkkatöitä.

Tehkää kaikkea, koskaan ei tiedä mistä onkaan lopulta eniten hyötyä. Tämä oli pitkä avautuminen, ette tule säästymään tällaisilta jatkossakaan. Välillä saattaa tulla myös ytimekkäitä yhden aiheen ympärillä pyöriviä tekstejä.

IMG_20150727_215217370_HDR.jpg

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *