Vuoden ensimmäinen kirja & ajatuksia lukemisesta

”Elämä on arkea ja meteliä ja hiekkaa lattialla mutta silti ei saisi unohtaa katsoa toista, ja Minna huomasi yhtäkkiä, että kun pelkää toisen puolesta, pelkää oikeastaan itsensä puolesta”

 

Tämän vuoden ensimmäinen lukemani kirja on Minna Rytisalon Rouva C. (Gummerus, 2018). Kiinnostuin kirjasta, kun käsittelimme koulussa erästä katkelmaa siitä. Olikin sitten pakko varata se saman tien, hah. Mutta ennen kuin paneudun siihen tässä tekstissä sen enempää, haluaisin sanoa muutaman sanan lukemisesta.

Viime vuonna luin 52 kirjaa. Jep. Vaikka lukemista rakastankin, voin näin jälkeenpäin sanoa, ettei tuo ollut ihan niin hohdokas kokemus, mitä olin ajatellut sen olevan. Kun 40. kirja oli luettu, mietin, onnistuisinko sittenkään tavoitteessani. Olen sitä tyyppiä, että jos jostain innostun niin en kovin helpolla anna periksi. Siispä karistin ajatuksen mielestäni ja jatkoin lukemista. Ajoittain jopa hampaat irvessä. Laskin sivuja, asetin tavoitteita. ”Jos luen 100 tai edes 80 sivua päivässä, ehdin kyllä!”

Huomasinkin, että vuoden vaihtuessa ei tehnyt muutamaan viikkoon mieli edes ajatella kirjoja. Kunnes sain viestin, ”Varaamasi aineisto on saapunut.” Kyseessä ei suinkaan ollut Rouva C., vaan jo viime vuonna varaamani kirja, jota olin ehtinyt jonottamaan hyvän aikaa. Kirjan avatessani, sain todeta ettei lukeminen houkutellutkaan samalla tavalla kuin ennen. Ei tehnyt enää mieli kadota sivujen syövereihin tunneiksi. Päätin sillä samalla hetkellä, etten enää koskaan pakottaisi itseäni lukemaan samalla tahdilla kuin edellisenä vuonna, sillä en halua pilata itseltäni rakasta harrastustani.

Kun sitten sain käsiini Rytisalon Rouva C.:n, fiktiivisen kertomuksen Minna Canthista, jokin muuttui. Tunnistan hyvän kirjan siitä, ettei sitä aluksi malttaisi laskea käsistään hetkeksikään, mutta loppua kohden alkaa hidastella ja säästellä. Ikään kuin nautiskelisi jokaista lukua, sivua ja sanaa. Ja juuri niin kävi tämän kirjan kanssa. Nautin lukukokemuksesta niin suuresti, että harmittaa kyseessä olevan lainakirja. Totesinkin viimeisen sivun luettuani ”Tää mun on pakko hankkia omaan hyllyyn!”

Kirjan takakannessa kerrotaan Rouva C.:n olevan ”tarkka kuvaus hitaasti lämpenevästä rakkaudesta, alati tasapainoa hakevasta ystävyydestä ja rajoista, joita naisen pitää kestää tai ylittää.” Enpä olisi itse sitä osannut paremmin sanoa.

Vaikka kirja onkin fiktiivinen, onnistuu Rytisalon kuljettaa lukijansa aikakoneella 1800-luvulle.Välillä siis tuntui oikeasti kuin olisi ollut kärpäsenä katossa seuraamassa Canthien perhe-elämää. Koen kirjailijan onnistuneen tässä niin hyvin siksi, että hän on antanut  tuon ajan tabujen olla tabuja ja kirjoittanut tekstiä ajoittain jopa vanhahtavalla tavalla. En tiedä miksi mutta itseeni sellainen vetoaa kaikista eniten, enkä usko, että ilman tätä tyyliseikkaa teos olisi ollut yhtä vaikuttava ja vakuuttava kuin mitä se nyt onnistui olemaan.

Minnan ja Ferdinandin rakkaus, joka kirjan aikana syvenee, on jotain niin koskettavaa, että välistä nousi itsellänikin kyynelet silmiin. Ehkä kaunein kohta koko kirjassa on, kun Minna ja Ferdinand ovat kävelyllä harjulla.

”Saat piirtää meille talon, Ferdinand sanoi harjulla. – – Saat piirtää katon korkealle ja lattian lämpimäksi piirrä keittiöön pitkä hylly kuparisia pannuja varten, hellaan tuli ja lapsia, paljon lapsia, joilla on pehmeät kädet ja pyöreät pohkeet, naurusuuhun puhkeavia hampaita.”

Vaikka kohta ei sinänsä ole kovinkaan rakkautta pursuava, luulen sen koskettaneen minua erityisesti siksi, että siihen latautuu niin paljon toivoa, unelmia ja odotuksia yhteiselosta. Luulenkin olevan oleellista, että kirjassa rakkaus esitetään tavallisena, arkisena, eikä sitä glorifioida prinsessasatujen tapaan. Lukijana on helpompi ajatella sen olevan totta ja samalla se on samaistuttavampaa ja ehkä sitä kautta jopa koskettavampaa.

Perhe-elämän lisäksi kirjassa seurataan Minnan ja Floran ystävyyden muovautumista. Vaikka kirjailija paljastaa jälkisanoissa oikean Floran aloittaneen opintonsa vasta Minnan ne jo keskeytettyä, on hän saanut ujutettua Floran Minnan elämään uskottavasti. Lisäksi naisten suhteen kiemurat tuovat kirjaan draamaa, joka pitää lukijan tiukasti koukussa. Myös tästä lukiessa ajattelin, että ihan varmasti jokainen saa tekstistä jotain, mihin samaistua. Ihmissuhteet kun eivät aina ole niin yksinkertaisia.

Ei sovi unohtaa, että käsitelläänhän kirjassa myös naisen asemaa 1800-luvun yhteiskunnassa. Kirjan Minna kokee usein, ettei istu yhteiskunnan naiselle asettamaan muottiin. Myös hänen miehensä huomaa sen: ”Jos Ferdinand oli itselleen ihan rehellinen, hän myönsi seuraavan: Joskus hän toivoi, että hänen vaimonsa olisi ollut enemmän kuin muut. Sellainen tasainen, vähempään tyytyvä.” Kirjan Ferdinand ymmärtää kuitenkin onneksi, että naisella voi olla elämässään muitakin mielenkiinnon kohteita kuin kotiaskareet tai toisten naisten kanssa juoruilu.

Iso osa kritiikistä tuon ajan yhteiskuntaa ja sen normeja kohtaan on Minnan päänsä sisällä pitämää monologia, mutta ottaa hän myös rohkeasti kantaa huomaamiinsa epäkohtiin esimerkiksi kirjoittamalla lehteen. Moni epäkohta, joita Minna mielessään pyöritteli, herätti itsessänikin pohdintaa siitä, kuinka pitkälle on tultu, vaikkei kaikki vielä täydellisesti olisikaan.

Toisaalta onhan teos tarina ihan vain Minnasta. Kirjassa lukija pääsee seuraamaan nuoren naisen kasvua seitsemän lapsen äidiksi ja välillä päästään hyvinkin iholle, kipeiden asioiden äärelle.

”Minnan piti leuhuta maailmassa, kertoa kaikille miten asiat tulisi hoitaa, ja vaikka hän oli oikeassa monessa asiassa, hän oli hyvin yksin. Järvikaupungin väki piti häntä ja hänen pyrintöjään kummallisina ja jopa Jumalan järjestystä vastaan rikkovina, nämä ihmiset olivat perinteidensä orjia – – .”

Mielestäni juuri tuo kohta, jossa Ferdinand pohtii vaimoaan, on hyvin osuva. Sillä läpi kirjan Minnahan kokee olevansa kovin yksinäinen. Koulussa hän ja Flora ovat ainoat, joka eivät ole lähtöisin paremmasta perheestä, jolloin oli luonnollista, että he tukeutuvat toisiinsa. Kun Minnasta sitten tuli ylemmän säätyluokan nainen, oli hän silloinkin kovin yksin. Hänellä ei ollut enää Floraa tai juuri muitakaan naisia, joihin tukeutua tai joiden kanssa keskustella mieltä vaivaavista asioista. Kaikki muut tuntuivat olevan kovin eri mieltä hänen kanssaan. Mutta kai se on aikaansa edellä olevan naisen kohtalo. Onneksi kirjan Minnalla oli sentään aikaansa edellä oleva mies.

Tuntuu, että voisin kirjoittaa tästä kirjasta loputtomiin, mutta ehkä on parempi lopettaa ennen kuin referoin ja lainaan koko teoksen tänne. :D Rakastin tätä kirjaa alusta loppuun ja mielestäni se oli mitä täydellisin vaihtoehto ensimmäiseksi kirjaksi tälle vuodelle. Suosittelen lämpimästi ihan jokaiselle!

Lopuksi vielä yksi ihana lainaus kirjasta:

”Minnan vierellä Ferdinand kääntyi katsomaan vaimoaan ja tarttui hänen käteensä, ja se oli onni, tuttu iho jonka tuntu omalla hipiällä oli aina sama.”

5⭐