”Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa”
Heissan! Tällä kertaa jaan teille vanhan äidinkielen kurssitehtäväni. Tehtävänä oli siis kirjoittaa lyhyt essee jostakin kurssin aikana lukemastaan kirjasta. Minulle valikoitui Khaled Hosseinin Leijapoika, joka käsittelee kahden pojan elämää sodan jaloissa. Syy miksi jaan tämän tekstin on se, että Leijapoika on ensimmäinen länsimaissa mittavaa suosiota saavuttanut afganistanilaissyntyisen kirjailijan teos.
Itse tekstistä, niin noh, kyllähän siitä huomaa, että se on nuoremman minun kirjoittama. Hieman piti viilata, mutta en sisältöön uskaltanut sen suuremmin kajota. Siitä on kuitenkin jokunen tovi kun olen kirjan lukenut, joten muistikuvat siitä ovat melko hatarat. Muistan kuitenkin, että kirja oli todella liikuttava, paikoin jopa järkyttävä. Pidin siitä kuitenkin todella paljon. Mutta koska en ole pisteyttänyt kirjaa silloin, en pisteytä sitä nytkään, sillä aika kultaa muistot!
* * *
Leijapoika on Khaled Hosseinin vuonna 2003 ilmestynyt autofiktiivinen romaani. Se on kertomus Afganistanilaisista ystävyksistä Amirista ja Hassanista. Pojat elävät 1970-luvun Kabulissa ja heidän tarinansa kautta lukija pääsee näkemään, millaista elämä on Afganistanin sodan, sekä sen jälkeisen sisällissodan aikana. Kirjan aikana Amir kokee yhtä ja toista. Heti alussa käy ilmi, että Amirin äiti kuoli synnytyksessä ja sen takia Amir asuukin kahden varakkaan isänsä kanssa. Myöhemmin hän pakenee isänsä kanssa levottomuuksilta Amerikkaan, jossa he rakentavat uuden elämän. Amir tapaa tulevan vaimonsa Sorayan ja menettää lopulta toisenkin vanhemmistaan, tällä kertaa keuhkosyövälle.
Eräänä päivänä Amir saa puhelun vanhalta perhetutultaan, joka pyytää tätä vierailulle luokseen Afganistaniin. Historiastaan ja vaimonsa estelyistä huolimatta Amir päättää lähteä Afganistaniin ja palaa sieltä mukanaan ystävänsä Hassanin poika Sohrab, josta aikoo huolehtia yhdessä Sorayan kanssa.
Teoksessa käsitellään ihmissuhteita ja sotaa, sekä jälkimmäisen vaikutusta ensimmäiseen. Amirin suhde isäänsä on hankala. Hän haluaisi kovasti, että hänen isänsä voisi olla hänestä ylpeä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä isä halveksuu poikansa luku- ja kirjoitusharrastusta. Niinpä Amir päättää voittavansa vuotuisen leijanlennätyskilpailun, jotta hänen isänsä voisi olla hänestä edes joskus ylpeä.
”- – Baban ohimennen lausuma kommentti oli istuttanut mieleeni siemenen- päätöksen voittaa tämäntalvinen turnaus. Ja minähän voittaisin. – – Näyttäisin hänelle lopullisesti, että hänen poikansa oli kelvollinen. – -” Mutta osoittaakseen isälle olevansa kelvollinen, Amir joutuu pettämään ystävänsä Hassanin.
Toinen keskeinen suhde, jota kirjassa tarkastellaan, onkin Amirin ja Hassanin välinen ystävyyssuhde. Alusta alkaen on selvää ettei suhde ole tasapainossa. Amir tulee varakkaasta perheestä ja Hassan toimii hänen palvelijanaan. Amir kohtelee Hassania ajoittain vähättelevästi ja ylimielisesti, mutta Hassan on tätä kohtaan silti aina nöyrä ja ystävällinen. Kirjan loppua kohden Amir ymmärtää lapsuudessaan Hassania kohtaan tekemänsä vääryydet ja katuu niitä. Katumuksensa takia hän kokeekin, että hänen velvollisuudekseen jää Hassanin orvoksi jääneestä pojasta huolehtiminen.
Sodan ja pakolaisuuden myötä Amir kuitenkin lähentyy isänsä kanssa. Ilman Amerikkaan lähtemistä hän ei myöskään olisi tavannut vaimoansa. Toisaalta sodan takia Amir menettää lopullisesti parhaan ystävänsä Hassanin, josta hänelle jää muistoksi vain valokuva.
Kirjaan valittu minäkertoja on tehokas tapa päästä lukijan ihon alle. Sen avulla ikään kuin pääsee seuraamaan vierestä Amirin elämänvaiheita. Kipeimmät tapahtumat säväyttävät jopa lukijaa itseään. Kirja onnistuu vetoamaan tehokkaasti tunteisiin ja sitä lukiessa voikin vierähtää yksi jos toinenkin kyynel.