”Ankeriaan ympärille on muodostunut oma luonnontieteellinen mysteerinsä, niin sanottu ”ankeriaskysymys”. Ankerias on kala, josta Aristoteles, Sigmund Freud ja lukemattomat muut ovat turhaan yrittäneet ottaa selkoa. Ja joka tekee nyt kuolemaa silmiemme edessä vieden mukanaan suuren osan arvoituksestaan.”

Ankeriaan testamentti – pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta (Tammi, 2019) on ruotsalaisen Patrik Svenssonin esikoiskirja, joka on voittanut vuoden 2019 Tietokirjallisuuden August- palkinnon. Se on kerronnallinen tietokirja, joka sekoittaa faktaa ankeriaasta ja tarinan isästä ja pojasta, joita tämä salamyhkäinen otus yhdistää.

Jo usean vuosituhannen ajan ankerias on kiehtonut tiedettä. Onko se kala vai jotakin aivan muuta? Miten se lisääntyy? Muniiko se, vai synnyttääkö se eläviä poikasia? Onko sillä sukupuolta? Missä se syntyy ja missä kuolee? Vaikka joihinkin kysymyksistä on aikojen saatossa saatu vastauksia, on ankeriaan tarinassa yhä aukkoja.

Ankeriaan testamentissa kirjailija perehdyttää lukijan ankeriaan saloihin niin hyvin kuin niihin nyt on mahdollista perehtyä. Itselleni esimerkiksi tuli uutena tietona, että ankerias kokee elämänsä aikana useamman muodonmuutoksen. Kun se syntyy, se on pieni toukka, joka kulkeutuu Sargassomereltä merivirtausten mukana Eurooppaan ja muualle. Rannikkoa lähestyessään se muuttuu lasiankeriaaksi, eli sormen pituiseksi läpikuultavaksi puikoksi. Osa näistä lasiankeriaista nousee jokia pitkin sisävesistöihin. Seuraava muoto on kelta-ankerias, jollaisena ankerias viettää suurimman osan elämästään. Elettyään jopa kymmeniä vuosia valitsemassaan joessa tai järvessä, ankerias lähtee vaeltamaan takaisin kohti Sargassomerta. Tämän matkan aikana ankerias saavuttaa viimeisen muotonsa, hopea-ankeriaan ja vaeltaa tässä muodossa tuhansien kilometrien matkan lisääntyäkseen. Kudettuaan ankerias oletettavasti kuolee.

Vaikka kirja päällisin puolin vaikuttaa faktaan pohjautuvalta, kuivalta tietokirjalta, on siinä monia yllättävänkin syvällisiä pohdintoja elämästä.

” – – aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä, kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi: jokainen syntyy, saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin, mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille, jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkillisen oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä.”

Vertaus pimeässä kaivossa eristettynä olemisesta liittyy aiemmin kirjassa kerrottuun tarinaan ankeriaasta, jonka väitetään eläneen 150 vuotta kaivossa, jonne sen eräs poika oli heittänyt napattuaan sen. Poika oli tietenkin jo aikoja sitten kuollut, mutta ankerias oli jotenkin onnistunut huiputtamaan kuolemaa ja elämään erityisen pitkän elämän. Tämä taasen saattoi johtua siitä, että ollessaan vangittuna se ei päässyt toteuttamaan itseään ja jatkamaan elämän luonnollista kiertoa, eli lisääntymään. Ankeriaissa on nimittäin se hassu juttu, että ne eivät lisäänny vankeudessa, mutta luonnossa ne kuolevat heti lisäännyttyään. Tai niin ainakin oletetaan.

Kirjailija on onnistunut nivomaan taitavasti yhteen tietokirjallista ja kaunokirjallista sisältöä, mistä pidän todella paljon. Tämä on taas yksi niistä kirjoista, joka on pakko hankkia omaan hyllyyn, jotta voi tehdä merkintöjä. Lisäksi uskon, että Ankeriaan testamentti on kirja, joka vain paranee jokaisen lukukerran myötä. Tekstissä on varmasti niin monta tulkinnan tasoa, jotka avatakseen tulisi kirjaa lukea eri elämänvaiheissa.

Isän ja pojan suhdetta seurataan kirjassa aina pojan lapsuudesta isän kuolemaan. Vaikka päällisin puolin saattaa vaikuttaakin, että kappaleet, jotka käsittelevät isää ja poikaa, kertoisivat vain heidän yhteisistä kalareissuistansa, on pinnan alla piilossa paljon muutakin.

”Olivatko iltamme joella hyvitystä jostakin, mistä isäni oli itse jäänyt paitsi, yritys luoda itse oma totuutensa siitä, mitä isä ja poika voivat olla toisilleen?”

Kirja käsittelee ja kuvaa hyvin vanhemman ja lapsen välisen suhteen kiemuroita. Jokainen yrittää varmasti olla omalle lapselleen parempi vanhempi, mitä omat vanhemmat olivat itselle. Pojan pohtiessa, olivatko heidän yhteiset kalareissunsa isän kanssa hyvitystä jostain, mistä isä on lapsena jäänyt paitsi, ei hän vielä tiedä osuvansa naulan kantaan. Pojan ollessa pieni, hän ja isä viettävät paljon aikaa yhdessä luonnossa liikkuen, mutta heidän yhteistä hupiaan on erityisesti ankeriaiden kalastaminen. Kuitenkin pojan varttuessa kalareissut harvenevat ja viimeistään omilleen muuttaessa pojasta tuntuu, että hän ja isä eivät ole enää niin läheisiä.

”Ajauduimme kauemmas toisistamme, emme konfliktin tai etäisyyden oton takia vaan siksi, että kaikki muuttui aivan itsestään.”

Varmasti moni omilleen muuttanut nuori saattaa kipuilla samojen asioiden kanssa. Yhtäkkiä kasvaa tahtomattaankin erilleen vanhemmistaan, kun rakentaa omaa elämäänsä toisaalle.

Myöhemmin kirjassa poika muistelee isän opettaneen hänelle ihmisen vastuusta huolehtia ja hallita ympärillä olevia eläimiä, jonka jälkeen kirjassa pohditaan, mikä erottaa ihmisen eläimistä. Tämä herätti minussa ajatuksen siitä, että mikä oikeuttaa meidät ihmiset esimerkiksi päättämään toisen eläimen elämän, vain koska meistä tuntuu, että se on oikein. Miksi ihminen on asettanut itsensä jumalan asemaan, vaikka ero meidän ja muiden eläinten välillä on loppujen lopuksi karvan ohut. Sillä aivan kuten ihmiset, myös useimmat eläimet voivat kirjan mukaan tuntea ”pelkoa, samoin kuin surua, hoivaviettiä, häpeää, katumusta, kiitollisuutta ja jotakin, mitä voisi kutsua rakkaudeksi.” Emme siis eroa muista eläimistä juuri muuten, kuin ehkä siten, että olemme tietoisia siitä mitä me olemme.

Vaikka vielä parin tuhannen vuodenkaan jälkeen ankeriaasta ei edelleenkään tiedetä kaikkea, voisi optimisti sanoa, että kyllä me vielä jonakin päivänä saamme vastauksen ankeriaskysymykseen. Itse uskon, että ankerias vie salaisuutensa mukanaan hautaan.

”Kun on tahtoa ja riittävästi aikaa, tiede ratkaisee lopulta kaikki ne arvoitukset, jotka kaipaavat ratkaisemista. Ankeriaskysymys eri muodoissaan on pitänyt pintansa halki vuosituhanten, mutta kokemus sanoo, että ennemmin tai myöhemmin ihminen löytää vastauksen. Ei tarvita kuin aikaa. Ongelma ankeriaan kannalta on kuitenkin se, että aika on käymässä vähiin.”

Ankerias on nimittäin kuolemassa sukupuuttoon, samoin kuin niin moni laji ennen sitä on kuollut ja tulee kuolemaan. Kirjassa mainittiin jo sukupuuttoon kuolleista, hiukan jopa satumaisilta tuntuvista lajeista esimerkkeinä Drontti ja Stellerinmerilehmä. Googletin molemmat saman tien lukiessani, ja äh käy niin sääliksi sitä viimeistä dronttia, joka on yksin tepastellut sillä saarella, missä se eli kaikkien kavereidensa kanssa, jotka nyt ovat jo kuolleet. 

Tästä kirjailija saikin oivan aasinsillan siihen, että elämme tällä hetkellä keskellä kuudetta joukkosukupuuttoa, joka on ensimmäinen sukupuuttoaalto, jonka takana on elollinen syypää – ihminen. Mutta en kirjoita tästä sen enempää, sillä muuten tämä postaus venyy kilometrin mittaiseksi.

Rakastin ja rakastan tätä kirjaa. Ehdottomasti suosikki tietokirjojani (en niitä kyllä hirveästi lue). Tämä kirja on oiva niille, jotka haluavat oppia hiukan lisää ankeriaasta, sellaisen kevyen, mukaansatempaavan tekstin kautta, joka on kaikkea muuta kuin kuivaa tietokirjallisuutta. Ja vaikkei ankeriasteemalta ehkä uskoisi, on kirja myös koskettava ja ajatuksia herättävä. Varoituksena tosi, että itselle kirja aiheutti sen, että melkein ostin veneen, pakkasin tavarat ja lähdin itse etsimään vastausta ankeriaskysymykseen. Hah!

Lopuksi vielä ehkä suosikki lainaukseni kirjasta:

”Ankeriaat eivät ankeriaskysymyksestä välittäneet, ja miksi olisivatkaan? Ei se niille mikään kysymys ollut koskaan ollutkaan.”

5