Ja sun äänesi

Tämän postauksen nimi voisi yhtä hyvin olla ”Ykkösmuidut: Yona” tai vaikkapa ”Kaikki olennainen elävästä musiikista” tai vaikka ”Kuinka ymmärsin, että musa kuuluu kaikille” tai jotain muuta vielä latteampaa. Joka tapauksessa tämä kirjoitus on pitkä, ajatuksenvirtainen sössötys, jonka lukeminen kannattaa lopettaa välittömästi, jos ei välitä fani- tai runotyttöilystä tai jos innostunut vuodatusosasto ärsyttää. 

I: Polku.

Lauantaiaamupäivänä muutama musiikkiorientoitunut FB-tuttava postasi feediinsä tämän laulun väittäen sen olevan varsin merkittävä ja kiinnostava kappale musiikkia. Uskoin, koska Yonan tekemiset ovat olleet kerta toisensa jälkeen puhuttelevia, ihastuttavia ja musiikkiopistoaikuiselle myös sopivaisen haastavia. Olen saanut harjoitella omaa laulamistani Pilvet liikkuu, minä en- ja Vedenpaisumuslaulu -teosten parissa ja oppinut niiden kanssa paljon, lähinnä tekstin tulkinnasta ensin itselle ja sitten ulospäin ja tietysti sitä, miten tehdä niin älyttömän omaleimaisista biiseistä jotenkin itselle omia. Ei oo muuten mikään helppo homma.

Näiden aamupäiväisten somepostausten myötä tajusin toki myös, että yksi suosikkimuiduistani on julkaissut tällä viikolla ihan oikean uuden pitkäsoiton, joka olisi syytä kuunnella ja ostaa talteen. Muutama minuutti sen jälkeen samassa feedissä nousi maininta Korjaamolla veisattavasta levynjulkkarikeikasta. Päätin mennä. 

Yona eri kokoonpanoineen on ollut jonkinlainen omaehtoisen musiikintekemisen esikuva: kovin kauan kovin kaukainen idoli, koska ajattelin että oma muusikkouteni on ja tulee olemaan jo joskus aiemmin tehtyjen laulujen tulkintaa, koska en ikinä osaisi saati uskaltaisi kirjoittaa lauluja tai esittää omiani. En ajatellut, että se riemu voisi kuulua minulle millään tapaa. 

Asetelma muuttui, kun parisen viikkoa sitten esitin kaksi ihan itse kirjoitettua kappaletta ensimmäistä kertaa yleisölle. Jopa useita kymmeniä itselleni vieraita ihmisiä käsittävälle yleisölle. Se oli kamalaa ja päihdyttävän ihanaa. Järjettömässä pelkotilassa yleisön edessä pianon ääreen nouseminen muuttui yllättävän nopeasti riemuksi ja sekä tutuilta että tuntemattomilta saatu tunteikas palaute kertoi, että harjoituksia kannattaa jatkaa. Sillai hyvässä mielessä.

Kun Orkesteri Liikkuvat pilvet asteli Korjaamon lavalle tänä lauantaina, olikin tarttumapinta koko hommaan ensimmäistä kertaa tosi erilainen: tiesin, ettei laulunkirjoittaminen ole mitään salatiedettä, vaan kyse on enemmänkin kanavoinnista: siitä, että napostelee sekä itsestään että ympäristöstä kaiken aikaa kaikenlaista, mistä saattaa joskus syntyä kerrottavaa muillekin. Ja että se oma tapa kertoa asioita olisi se, mihin joku voisi ehkä joskus kiinnittyä.

II: Esitys.

Mistä tämän nyt aloittaisi. Kokoonpanossa tavattoman taitavat jousisoittajat, rytmimusiikin superjengi ja kirsikkana kakussa harppu. Jumalauta harppu. Multitalenttimuusikot, jotka soittavat kaikkea mikä soida voi ja laulavat kuin enkelit. Solistin ja kanssalaulajien soundit sulautuvat yhteen ja koko äänikudelma on kuin syli, jossa voi vuoron perään painaa päänsä lepäämään tai tanssia kantapäänsä kipeiksi. Ihan tajutonta.

Ja se solisti. Johanna. Luonnonvoima. Lahjakkuus. Mitänäitnyon. Artistipresenssi, jossa ei haiskahda olevan mitään harkittua vaikka ehkä olisikin. Läsnäolo, musiikki, laulusoundi ja ajatus siitä, että esiintyjät ja yleisö ovat oikeasti luomassa jotain uutta yhdessä, vievät mennessään. Reissulle niihin tunnelmiin, joita yhtye on tällä kertaa halunnut tuoda käpisteltäviksi. Tämä on tottavie tällaista fanitytön suitsutusta, mutta itsepä klikkasit. Ja luit vielä tänne asti!

III: Ja sun äänesi

Illan keikalla kuultiin poikkeuksellisen sievästi yhteen sopivia ääniä. Kimpassa soivia ääniä, jotka tekivät kokonaisuudestaan älyttömän paljon enemmän kuin osiensa summan. 

Ja se suurin hienous: meillä jokaisella on oma ääni. Yksi, oma, oivallinen. Sillä voi puhua tai laulaa, vittuilla tai auttaa. Joka ikinen meistä päättää ihan itse, miten sitä käyttää. Pointti on se, että se on ainutlaatuinen ja arvokas.

Toisen ääni koskettaa tuhansia tai jopa miljoonia, toisen ääni voi olla tosi tärkeä sille yhdelle lähimmäiselle, joka ei tiedä mihin suuntaan elämässään just nyt kääntyisi. Äänellä voi lohduttaa ja rohkaista. Nostaa tärkeitä asioita muiden kuuluville. Puhua paskaa kaverista tai korjata vääryyksiä. Haastaa riitaa tai pyytää anteeksi. 

Hurjinta on se, että ihan joka ikinen meistä voi, saa ja pystyy. Kuiskia, kirkua, laulaa, chantata. Kirota tai rukoilla. Duunaa meemin. Kirjoittaa runon, laulun, vaalimainoksen tai nimettömän nettipostauksen. Ratkaisevaa on se, mihin sitä ääntä haluaa käyttää. 

Tänään on #muuten vaalipäivä. 

Kulttuuri Musiikki Suosittelen Ajattelin tänään

Ykkösmuidut: Jenny Wilson

I sit here singing a song
a song that’ll make you sleepy
Oh I sing a harsh hymn all through the night
so I won’t fall asleep
Oh oh lil baby in my arms
I am armed
I’m standing in the line of fire”

/Jenny Wilson: The Wooden Chair

Poikamme syntyi vuonna 2008. Vauvaperhearki poikasen ja puolitoistavuotiaan isosiskonsa kanssa oli mahtavaa (ainakin näin jälkikäteen tarkasteltuna), mutta siinä elämänvaiheessa aina ajoittain mm. vähän väsytti. Arki kodin, leikkipuiston ja ruokakaupan välillä tuntui välillä ihan uskomattoman ahdistavalta ja muistankin esimerkiksi yhden aamun (luulen, että todellisuudessa niitä oli useita), jolloin ystävällisen kanssa-leikkipuistoäidin kysymys ”Mitä sulle kuuluu tänään?” aiheutti spontaanin, hysteerisen itkukohtauksen. 

Niihin aikoihin, joskus alkuvuonna 2009 luin Rumba-lehdestä*  eiku sorry, se olikin Soundi, että ruotsalainen Jenny Wilson oli tehnyt levyllisen hyvin henkilökohtaista musiikkia keskellä omaa lapsiperhearkeaan ja että kyseessä on aivan helvetin hyvä levy. Koska oli vuosi 2009, olin kotiäiti enkä esim. omistanut älypuhelinta, suksin ihan oikeaan levykauppaan ja ostin levyn. Sitten menin junalla ja bussilla kotiin, laitoin sen soittimeen ja kuuntelin. 

Levyn nimi on Hardships! ja se sisältää alun toistakymmentä laulua, jotka tuntuivat tosi ajankohtaisilta ja henkilökohtaisilta siinä ajassa, kun itsekin työnsi lastenrattaita rystyset valkeina ympäri espoolaista rivitaloidylliä ja öisin rukoili, että vauva nukahtaisi ennen kuin oma pinna pettää ja pyhä lupaus yösyöttämättömyydestä valuu jälleen kerran viemäriin – saati, että isosiskontaaperoinenkin heräisi ja lopulta neljän hengen täysi yöralli olisi valloillaan.

Siksi olikin erityisen hassua se, että kun jokunen viikko sitten vuonna 2015 kaivelin fyysisen cd-tallenteen kaapista yksinäisen lauantaiaamupäivän ratoksi (kun lapset kavereineen kirmasivat pikin espoolaista omakoti-idylliä), tuntui se edelleen ihan yhtä omakohtaiselta ja samastuttavalta. Ajatukset äitiydestä, naiseudesta ja toisen ihmisen kanssa yhdessä elämisestä (Pass me the salt -biisissä sitä kuvataan leppoisasti sisällissodaksi) ovat edelleen ihan just niitä, jotka omassakin päässä pyörivät. Toki seitsemän kovan kasvun vuotta ovat tuoneet asioihin erilaisen perspektiivin, mutta se sama ajoittainen eksyksissä oleminen ja ”mitä musta sitten isona tulee” -ajattelu on yhä läsnä. 

Ja hyvä niin, koska ilman niitä en olisi minä.

Ja Jennykin tekee edelleen musiikkia. Hardshipsin jälkeen ilmestyi Blazing-kokonaisuus, josta toinen puoli on Hardships!in uutta luentaa Tensta Gospel Choirin kanssa ja toinen puoli sellaista taidetrippaamista, ettei juntti tykännyt.  Omana 33-vuotissynttärinäni ilmestynyt Demand The Impossible on puolestaan astetta kovempi ja aggressiivisempi, mutta oikein hyvä levy – jos sen teräksenkovan pinnan läpi haluaa mennä. Voi toki tuntua myös ikävältä kokonaisuudelta se, ainakin aluksi. 

*)= Rumbassakin oli  Hardships!ista arvio, jonka kuvaus sisällöstä on kovin erilainen. Taisin itse asiassa lukea sen nyt verkkoarkistosta ekaa kertaa, vaikka lehti onkin meille kotiin tullut vuodesta öö kai jotain 2004. 

* * *

Jenny Wilson 
– Spotifyssa
Soundcloudissa

– Twitterissä

 

 

Kulttuuri Musiikki Suosittelen