Ja sun äänesi

Tämän postauksen nimi voisi yhtä hyvin olla ”Ykkösmuidut: Yona” tai vaikkapa ”Kaikki olennainen elävästä musiikista” tai vaikka ”Kuinka ymmärsin, että musa kuuluu kaikille” tai jotain muuta vielä latteampaa. Joka tapauksessa tämä kirjoitus on pitkä, ajatuksenvirtainen sössötys, jonka lukeminen kannattaa lopettaa välittömästi, jos ei välitä fani- tai runotyttöilystä tai jos innostunut vuodatusosasto ärsyttää. 

I: Polku.

Lauantaiaamupäivänä muutama musiikkiorientoitunut FB-tuttava postasi feediinsä tämän laulun väittäen sen olevan varsin merkittävä ja kiinnostava kappale musiikkia. Uskoin, koska Yonan tekemiset ovat olleet kerta toisensa jälkeen puhuttelevia, ihastuttavia ja musiikkiopistoaikuiselle myös sopivaisen haastavia. Olen saanut harjoitella omaa laulamistani Pilvet liikkuu, minä en- ja Vedenpaisumuslaulu -teosten parissa ja oppinut niiden kanssa paljon, lähinnä tekstin tulkinnasta ensin itselle ja sitten ulospäin ja tietysti sitä, miten tehdä niin älyttömän omaleimaisista biiseistä jotenkin itselle omia. Ei oo muuten mikään helppo homma.

Näiden aamupäiväisten somepostausten myötä tajusin toki myös, että yksi suosikkimuiduistani on julkaissut tällä viikolla ihan oikean uuden pitkäsoiton, joka olisi syytä kuunnella ja ostaa talteen. Muutama minuutti sen jälkeen samassa feedissä nousi maininta Korjaamolla veisattavasta levynjulkkarikeikasta. Päätin mennä. 

Yona eri kokoonpanoineen on ollut jonkinlainen omaehtoisen musiikintekemisen esikuva: kovin kauan kovin kaukainen idoli, koska ajattelin että oma muusikkouteni on ja tulee olemaan jo joskus aiemmin tehtyjen laulujen tulkintaa, koska en ikinä osaisi saati uskaltaisi kirjoittaa lauluja tai esittää omiani. En ajatellut, että se riemu voisi kuulua minulle millään tapaa. 

Asetelma muuttui, kun parisen viikkoa sitten esitin kaksi ihan itse kirjoitettua kappaletta ensimmäistä kertaa yleisölle. Jopa useita kymmeniä itselleni vieraita ihmisiä käsittävälle yleisölle. Se oli kamalaa ja päihdyttävän ihanaa. Järjettömässä pelkotilassa yleisön edessä pianon ääreen nouseminen muuttui yllättävän nopeasti riemuksi ja sekä tutuilta että tuntemattomilta saatu tunteikas palaute kertoi, että harjoituksia kannattaa jatkaa. Sillai hyvässä mielessä.

Kun Orkesteri Liikkuvat pilvet asteli Korjaamon lavalle tänä lauantaina, olikin tarttumapinta koko hommaan ensimmäistä kertaa tosi erilainen: tiesin, ettei laulunkirjoittaminen ole mitään salatiedettä, vaan kyse on enemmänkin kanavoinnista: siitä, että napostelee sekä itsestään että ympäristöstä kaiken aikaa kaikenlaista, mistä saattaa joskus syntyä kerrottavaa muillekin. Ja että se oma tapa kertoa asioita olisi se, mihin joku voisi ehkä joskus kiinnittyä.

II: Esitys.

Mistä tämän nyt aloittaisi. Kokoonpanossa tavattoman taitavat jousisoittajat, rytmimusiikin superjengi ja kirsikkana kakussa harppu. Jumalauta harppu. Multitalenttimuusikot, jotka soittavat kaikkea mikä soida voi ja laulavat kuin enkelit. Solistin ja kanssalaulajien soundit sulautuvat yhteen ja koko äänikudelma on kuin syli, jossa voi vuoron perään painaa päänsä lepäämään tai tanssia kantapäänsä kipeiksi. Ihan tajutonta.

Ja se solisti. Johanna. Luonnonvoima. Lahjakkuus. Mitänäitnyon. Artistipresenssi, jossa ei haiskahda olevan mitään harkittua vaikka ehkä olisikin. Läsnäolo, musiikki, laulusoundi ja ajatus siitä, että esiintyjät ja yleisö ovat oikeasti luomassa jotain uutta yhdessä, vievät mennessään. Reissulle niihin tunnelmiin, joita yhtye on tällä kertaa halunnut tuoda käpisteltäviksi. Tämä on tottavie tällaista fanitytön suitsutusta, mutta itsepä klikkasit. Ja luit vielä tänne asti!

III: Ja sun äänesi

Illan keikalla kuultiin poikkeuksellisen sievästi yhteen sopivia ääniä. Kimpassa soivia ääniä, jotka tekivät kokonaisuudestaan älyttömän paljon enemmän kuin osiensa summan. 

Ja se suurin hienous: meillä jokaisella on oma ääni. Yksi, oma, oivallinen. Sillä voi puhua tai laulaa, vittuilla tai auttaa. Joka ikinen meistä päättää ihan itse, miten sitä käyttää. Pointti on se, että se on ainutlaatuinen ja arvokas.

Toisen ääni koskettaa tuhansia tai jopa miljoonia, toisen ääni voi olla tosi tärkeä sille yhdelle lähimmäiselle, joka ei tiedä mihin suuntaan elämässään just nyt kääntyisi. Äänellä voi lohduttaa ja rohkaista. Nostaa tärkeitä asioita muiden kuuluville. Puhua paskaa kaverista tai korjata vääryyksiä. Haastaa riitaa tai pyytää anteeksi. 

Hurjinta on se, että ihan joka ikinen meistä voi, saa ja pystyy. Kuiskia, kirkua, laulaa, chantata. Kirota tai rukoilla. Duunaa meemin. Kirjoittaa runon, laulun, vaalimainoksen tai nimettömän nettipostauksen. Ratkaisevaa on se, mihin sitä ääntä haluaa käyttää. 

Tänään on #muuten vaalipäivä. 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *