Ehdin jo ihan vakavissani kuvitella, että onnistuisimme välttämään kevään kulkutaudit: lähiympäristön perheissä on vedetty läpi koko setti iloisesti norosta keuhkokuumeisiin ja influenssoihin, kaiken kruununa – tadaa – vesirokko, joka on kaatanut ystävien ja kollegoiden perheitä ympär Suomen nyt parin viikon ajan.

Joka kerta tähän asti, kun epidemia on vellonut lähiperheissä, olen ollut varma siitä, että nyt se iskee meillekin. Ei ole iskenyt, vaan olemme onnistuneet koko kahdeksan vuotta kestäneen lapsiperhe-elämämme ajan sitä välttelemään.

Kunnes naapurista tuli pari viikkoa sitten tieto: ”Molemmat lapset vesirokossa. Onko teillä ollut?”. ”Ei, tai sit on ollut mutta niin et ei olla huomattu kun onhan niitä tosi oireettomiakin”. 

No eipä näköjään ollut ollut. Vesirokkoa. Nyt on. Molemmilla. Pilkkuja, kutinaa ja syvä hämmennys siitä, että paljonko noita pilkkuja voi pienehköön ihmiseen nousta? Kauanko niitä vielä tulee? Mistä niitä tulee? Kuinka kamalat arvet niistä jää vaikka naamaan? Poika alkaa olla jo paranemaan päin, isosiskonsa pilkullisuus on yhä kasvussa. Ilman apteekin vaahtoja ja voiteita olisimme toden totta lirissä, nyt homma on enemmänkin tällaista lusimista ja ulospääsyn-odottelua. 

Karanteenisulkeutumisessa kotiin on yksi tosi hyvä puoli: voi laittaa ruokaa ja tulee syötyä yhdessä. Eilen vedettiin tosi perinteisellä linjalla: tomaattikeittoa (laiska äiti väänsi muttisoosin pohjalta, oli maailman nopein ja tosi hyvä), pihvihommia ja jälkkäriksi mudcakea.

Ja hei, listalla näkyvä ”jotain pihvin kaa” oli PARSAA. Tuoretta parsaa. Kevät, ihanaa että tulet. 

Ja vielä: eilinen oli kevätpäivän tasaus. Saamme lisää valoa. Ehkä siisteintä.