Ykkösmuidut: Jenny Wilson
”I sit here singing a song
a song that’ll make you sleepy
Oh I sing a harsh hymn all through the night
so I won’t fall asleep
Oh oh lil baby in my arms
I am armed
I’m standing in the line of fire”
/Jenny Wilson: The Wooden Chair
Poikamme syntyi vuonna 2008. Vauvaperhearki poikasen ja puolitoistavuotiaan isosiskonsa kanssa oli mahtavaa (ainakin näin jälkikäteen tarkasteltuna), mutta siinä elämänvaiheessa aina ajoittain mm. vähän väsytti. Arki kodin, leikkipuiston ja ruokakaupan välillä tuntui välillä ihan uskomattoman ahdistavalta ja muistankin esimerkiksi yhden aamun (luulen, että todellisuudessa niitä oli useita), jolloin ystävällisen kanssa-leikkipuistoäidin kysymys ”Mitä sulle kuuluu tänään?” aiheutti spontaanin, hysteerisen itkukohtauksen.
Niihin aikoihin, joskus alkuvuonna 2009 luin Rumba-lehdestä* eiku sorry, se olikin Soundi, että ruotsalainen Jenny Wilson oli tehnyt levyllisen hyvin henkilökohtaista musiikkia keskellä omaa lapsiperhearkeaan ja että kyseessä on aivan helvetin hyvä levy. Koska oli vuosi 2009, olin kotiäiti enkä esim. omistanut älypuhelinta, suksin ihan oikeaan levykauppaan ja ostin levyn. Sitten menin junalla ja bussilla kotiin, laitoin sen soittimeen ja kuuntelin.
Levyn nimi on Hardships! ja se sisältää alun toistakymmentä laulua, jotka tuntuivat tosi ajankohtaisilta ja henkilökohtaisilta siinä ajassa, kun itsekin työnsi lastenrattaita rystyset valkeina ympäri espoolaista rivitaloidylliä ja öisin rukoili, että vauva nukahtaisi ennen kuin oma pinna pettää ja pyhä lupaus yösyöttämättömyydestä valuu jälleen kerran viemäriin – saati, että isosiskontaaperoinenkin heräisi ja lopulta neljän hengen täysi yöralli olisi valloillaan.
Siksi olikin erityisen hassua se, että kun jokunen viikko sitten vuonna 2015 kaivelin fyysisen cd-tallenteen kaapista yksinäisen lauantaiaamupäivän ratoksi (kun lapset kavereineen kirmasivat pikin espoolaista omakoti-idylliä), tuntui se edelleen ihan yhtä omakohtaiselta ja samastuttavalta. Ajatukset äitiydestä, naiseudesta ja toisen ihmisen kanssa yhdessä elämisestä (Pass me the salt -biisissä sitä kuvataan leppoisasti sisällissodaksi) ovat edelleen ihan just niitä, jotka omassakin päässä pyörivät. Toki seitsemän kovan kasvun vuotta ovat tuoneet asioihin erilaisen perspektiivin, mutta se sama ajoittainen eksyksissä oleminen ja ”mitä musta sitten isona tulee” -ajattelu on yhä läsnä.
Ja hyvä niin, koska ilman niitä en olisi minä.
Ja Jennykin tekee edelleen musiikkia. Hardshipsin jälkeen ilmestyi Blazing-kokonaisuus, josta toinen puoli on Hardships!in uutta luentaa Tensta Gospel Choirin kanssa ja toinen puoli sellaista taidetrippaamista, ettei juntti tykännyt. Omana 33-vuotissynttärinäni ilmestynyt Demand The Impossible on puolestaan astetta kovempi ja aggressiivisempi, mutta oikein hyvä levy – jos sen teräksenkovan pinnan läpi haluaa mennä. Voi toki tuntua myös ikävältä kokonaisuudelta se, ainakin aluksi.
*)= Rumbassakin oli Hardships!ista arvio, jonka kuvaus sisällöstä on kovin erilainen. Taisin itse asiassa lukea sen nyt verkkoarkistosta ekaa kertaa, vaikka lehti onkin meille kotiin tullut vuodesta öö kai jotain 2004.
* * *
Jenny Wilson
– Spotifyssa
– Soundcloudissa
– Twitterissä