Kesä kaikilla, vauvanitku yksillä
Ympärilläni on nyt niin paljon innolla tulevaa jälkikasvuaan odottavia, raskaana olevia äitejä, etten viitsi tilittää ystävilleni kuinka raskasta vauvavuosi tällä hetkellä on – saati sitten Facebookkiin, jossa kyseiset samat mammat laittavat väliaikatietoja raskausviikoista ja kertovat laittaneensa ”pikkuiselle pesää valmiiksi.” Olin samanlainen noin viisi kuukautta sitten, tuoreimman lapsukaisemme ollessa turvallisesti vielä vatsapallon sisäpuolella. Oli ihanaa laittaa kehtoa, asetella pedille pari pupua ja kuvitella kuinka pieni tuhiseva vauva nukahtaisi siihen äidin hellästi hyräillessä ja keinutellessa vieressä.
Vaan nyt mietin olisiko mitään mahkua saada ukkelia takaisin sinne akvaarioon, vatsapallon sisäpuolelle? (tilaa lienee edelleen yhtä paljon, vatsanahkani kun ei ole tosiaankaan napakoitunut entisekseen) Siellä saisi napanuoran kautta ravintoa mukavassa muodossa, olisi varmasti juuri sopivan lämmin kellua (ilman että kukaan tsekkaa veden lämpötilaa kolmeen kertaan äitiyspakkauksen sinisellä mittarilla), eikä tarvitsisi kellotella hoitopöydällä vaipanvaihdossa 5-10 krt päivässä kun saisi tehdä tarpeensa sinne linnunmaidonlämpöiseen veteen ja luonto hoitaisi putsauksen.
Se huutaa. Huusi elämänsä ensimmäiset 8 viikkoa, oli abstraktin ajan (hormonit ovat syöneet lähimuistini) suht tyytyväinen ja nyt huutaa taas. Luoja tietää mistä, hampaat, vatsavaivat..Aamulla herra herää hyväntuulisena, mutta jo levottomuus alkaa nousta jo viiden minuutin jälkeen siitä, kun olen silmät ristissä vaihtanut yövaipan puhtaaseen. Minulla on noin 17 minuuttia aikaa hoitaa sekä esikoisen aamutoimet (puhdas vaippa, puhtaat vaatteet, joskus puhtaat lakanat, aamupala, vänkäystä siitä, saako äiti maistaa onko puuro liian kuumaa, syömään suostuttelua kun äiti nyt kuitenkin maistoi sitä puuroa ja sittenhän koko annos on hänen uhmaikäisyytensä mielestä jo pilalla) ja yrittää itse käydä vessassa ja nakertaa jotain leivänkulmaa ohessa – Ennenkuin juniori on ehtinyt saada päivän ekat raivarit. Ruokinnasta, puhtaasta vaipasta, sylistä tai ”Hush little babya” soittavasta pehmolelusta huolimatta, huuto jatkuu kohta kärryissä (joita hän inhoaa) tai autossa (jossa tadaa- tällä hetkellä inhoaa), sillä ainoa tapa säilyä päivästä lasten kanssa suht koht järjissään, on poistua sieltä mahd. nopeasti ihmisten ilmoille.
Aamupäivällä olen vielä suht optimistinen ja ymmärtäväinen. Käsitän, että vauvat itkevät ja minun työni on olla lohduttaja ja yrittää saada selville mikä juuri omaa tapaustani harmittaa ja tämän ratkaistuani olla lähempänä vanhemmuuden rubiikin kuutiota: ”opi tuntemaan lapsesi itku, kuuntele vaistojasi”. Teen parhaani: varmistan, ettei lapsella ole kuumetta, nälkä, liian kylmä tai kuuma, sylipula, märkä vaippa..Mutta mikään ei auta. Aina se johonkin nukahtaa, mutta selkeää kaavaa en itkuisuuden funktiolle ole vielä saanut.
Olen käynyt allergologilla, tarkistatuttanut korvat lääkärillä..Kaikkialla saan kuulla kuinka meillä on vireä ja hyväntuulinen vauva. Onhan se hyväntuulinen herättyään juuri unilta ja istuessaan siinä sylissä lääkärin silitellessä ihoa, josta ei löydy allergiaan viittaavaa ihottumaa.
Tarjoan hänelle läheisyyttä. Imetän. Tai ainakin yritän imettää, viimeiset viikot (tai pari kuukautta) imetysyritykset ovat toistamiseen päättyneetn känyämiseen, rintani ovat piukeat maidosta, mutta tyyppi ottaa hörpyt ja alkaa itkemään. En ole imetysaddikti, lämmitän mielelläni maidon pullossa jos se auttaa kaveria tyytyväisemmäksi. Tuntuu vain, että lähipiirimme ei voi kuvitellakaan vauvanitkun tarkoittavan mitään muuta kuin äidinmaidon-nälkää. Saan kuulla jatkuvasti ”taitaisi x:lle maistua taas tissimaito” tms. tyyppistä vihjailua ja minähän menen aina uudestaan ja uudestaan kokeilemaan, palatakseni vain takaisin edelleen kitisevän vauavn kanssa – joka ei suostunut jäämään rinnalle. Tekisi joskus mieli lopettaa koko imetys kun ei siitä tule mitään (paitsi öisin tai vauvan ollessa muuten uninen), mutta lähipiirin painostusta ajatellen pitäisi varmaan vaatia pikkukaverilta kirjallinen allekirjoitettu todistus siitä, että yritetty on. ”Minä, lapsi se ja se x (henk.tunnus) täten todistan, että äitini x (henk.tunnus) on todistettavasti yrittänyt ruokkia toistamiseen minua rintamaidolla, mutta olen itse päättänyt olla ottamatta ravintoa vastaan. Äiti x EI ole syyllistynyt rikokseen, jossa lapsen vanhempi nyt vaan ei halua itsekkäistä syistä (**) imettää lastaan. (**=turhamaisuus, rintojen muodon muutos, halu käyttää kolmiolääkettä, huumetta, alkoholia).”
Muihin asioihin olenkin syyllistynyt. Olen käynyt googlettamassa termin ”sterilisaatio”, haikaillut vanhaa elämääni ilman lapsia, alkanut itsekin parkumaan lapsen itkiessä sekä sortunut päivittäiseen itsesääliin, vaikka huomio varmaan pitäisi olla lapsen vaivojen huoltamisessa ja sympatian kohdistamisessa häneen – ei itseeni. Sori keisari.
Huh, jos tästä vauvavuodesta selviän – luulen että tätä blogimerkintää tarvitaan muistona siitä johtopäätöksestä, että kaksi on meille vallan mainio lapsimäärä. Kaiken takana on onneksi lohtua ja toivoa siitä, että joku päivä kaikki tämä on taakse jäänyttä elämää ja lapsen saaminen tuntuu jälleen siunaukselta. Esikoisemme huusi vieläkin enemmän (jos mahdollista) – ja hänestä on tullut maailman hymyileväisin, usein hurmuriksi tituleerattu herrasmies. Sitä päivää odotellessa kakkosenkin kohdalla.