Au pair saa paikan
Ei luulisi olevan kovin vaikeaa olla kotiäiti. Sen kun vain huolehtii, että lapsilla on syliä, syötävää, puhtaat vaatteet, päivittäinen kelistä riippuvainen 0,25 – 3 h ulkoiluhetki sekä mahdollisuus toteuttaa itseään ikäluokkaansa sopivalla tavalla: siis leikkimällä. Kuulostaa suht koht yksinkertaiselta, mutta kuten kaikissa mind mapeissa, tämäkin setti rönsyilee äärettömyyksiin.
Sylin olisi oltava lämmin, lempeä ja mielellään aina lapsen sitä tarvitessa saatavilla. Aikuisella ei siis tulisi olla kiire ja sylittäjän olisi hyvä tilanteessa läsnä, eikä miettiä samalla onko jääkaapissa maitoa, munia, makaronia ja jauhelihaa illan erikoiseen, vai ehtisikö kerhoonvientimatkalla käydä Siwassa. Sylittäjän olisi myös oltava nukkunut hyvät yöunet, jottei ääni olisi kiristymään päin lapsen udellessa kolmatta kertaa mikä on sen sedän nimi, joka ajoi keltaista mopoa, jonka lapsi huomasi ikkunasta eilen illalla. Minä otan lapseni syliin mielelläni. Itse asiassa mielestäni olisi hyvä ja lapselle turvallista, että lapseni pääsisi syliin aina kun hän sitä haluaisi. Tänka på-tilanteita kohdataan vain lähinnä, kun a.) molemmista käsistäni roikkuu n. 5-7 kiloinen kauppakassi, b.) sylissäni onkin jo kahdeksankiloinen nuorempi lapsi, joka päästää riipivän äänimerkin kun sylissä köllöttelyä yritetään vaihtaa lattialla tai sitterissä köllöttelyyn tai c.) Olen ottanut ko. lapsen syliin päivän aikana noin 22 kertaa ja perheenisä on jo tullut kotiin vaihtoehtoiseksi sylittelijäksi.
Syötävän olisi oltava terveellistä, ravitsevaa ja mielellään maukastakin. Uusien makujen opetteluun kestää kuulemma tottua n. kahdeksan maistelukerran verran. Vaan mitä jos lapsi onkin oppinut jo kerrasta inhoamaan aikuiselle sinänsä maukkaan ja arvokkaan metsäsienen ruskean märkää ja kiiltävää ulkomuotoa, väheneekö vai kasvaako inho seuraavan seitsemän kerran myötä? Kokemuksieni mukaan lapsen on mahdollista oppia inhoamaan ruokaa siitä lähtien kun hän oppii yökötyksen nimen: ”Minä EN syö tuota sientä.” Edes sillä kahdeksannella kerralla, vaikka kai sitä voi aina kokeilla jos kasvatusoppaat niin sanovat. Onneksi lähes kaiken ruuan kanssa, vanhan tai uuden tuttavuuden, voi tarjota pastaa herkullisella makeanetikkaisella punaisella tomaattikastikkeella, jota saa punaisissa muovipulloissa – ja voilá: lapsi jatkaa kasvamistaan.
Puhtaat vaatteet tarkoittavat jo kahden lapsen ja kahden aikuisen perheessä sitä, että pyykkikone pyörii päivittäin, joskus useampaankin otteeseen. Kerrostalo-osakkeessa kotiaan pyörittävä henkilö voi leikkiä jännittävää leikkiä: ”kuinka monta kertaa kehtaan vielä pistää pikaohjelman pyörimään kello kymmenen jälkeen illalla, ennen kuin sinänsä mukavilta ja kärsivällisiltä vaikuttavat naapurit rupeavat kyllästymään?”
Ulkoilu on suotavaa niin lasten kuin vanhempienkin hyvinvoinnin kannalta. Suomi on goretex-pukujen – ja kenkien luvattu paratiisi, eikä pimeä marraskuu feat. +1-asteinen räntä ole mikään syy jäädä sisälle lämpimään. Joskus tuntuu, että pienten lasten perheille on kaksi erityisen ”säädyllistä” aikaa vetää ulkokengät jalkaan. Toinen on aamupäivä, n. 10-11.30 ja toinen iltapäivä n. 15-18 välinen aika. Tällöin puistot ovat täynnä taaperoita ja tuohon saumaan ulkoilunsa ajoittava mamma tunteekin itsensä hyväksi ja joukkoon kuuluvaksi kasvattajaksi. (aamu-ulkoilussa saa toki pisteitä mitä aikaisemmin on konkkaronkkansa syötettyä, pissitettyä ja puettua). Harjoitellessamme lapsiperheenä elämistä esikoisemme kanssa, saimme todeta, että kahdeksan jälkeen illalla ei enää ulkoilla edes lämpiminä kesäpäivinä vaikka valoa riittää puolille öin asti. Kun perheemme maleksi iltajäätelölle ja samalla lapselle mieluisaan puistoon, saimme huomata olevamme ainoat valtaväestön edustajat. Venäjää, arabiaa ja vironkieltä kuului kyllä lapsilleen vauhtia keinussa antavien vanhempien suista, mutta ei suomea. ”Huono äiti” syndroomani oli silloin (ja toisinaan edelleen) helppo laukaista: kuvittelin muiden perheiden taaperot kodeissaan syömässä iltapuuroa mustikoiden & vadelmien kera, tukka märkänä iltakylvystä ja päällä tietysti jo suloinen nallekuvioinen unihaalari. Ja meidän mistään välittämätön hulivili-perheemme sen kun vaan pitää lasta väkisin ulkosalla nukkumaanmenoaikaan! Olisin toki voinut käyttää maalaisjärkeä ja todeta, että a. ilta oli tosiaan edelleen lämmin ja valoisa sekä b. olimme lapsen kanssa päivät kahdestaan kotona ilman aikatauluja töitä, kerhoa tai tarhaa varten. ”Mutta kun se rytmi on niin tärkeä..” soimasin itseäni miehelleni palatessamme kiireen vilkkaa kotiin (minun aloitteestani tietysti).
Huh, näin laumaeläin sitä ihminen on – etenkin äitiydessä tuntuu kaipaavan jostain kumman syystä hyväksyviä katseita: ”hyvä, tekin olette ulkoilemassa ihmisten aikaan.” Tai: ”Hyvä, teidänkään lapsenne ei edes tiedä mitä jäätelö on kun hän ei ole ikinä saanut maistaa mitään makeaa.”
Lapsi on terve kun se leikkii. Mutta kuinka huippumutsi onkaan se, joka itse leikkii! Siis konttaa lapsen kanssa polvet kuhmuilla legoukkeleiden pyöriessä mielikuvituskaupassa ostamassa mielikuvitusjätskiä. Tunnustan, että pystyn siihen keskittyneesti vain noin seitsemän minuutin ajan. Sen ajan se on ihan mukavaa, mikäli kuopus ei huuda väsymystään vieressä eikä valkokastike pulppua yli kattilasta kun sitä pitäisi sekoittaa koko ajan vieressä. (tunnustus nro 2: harvemmin jaksan tehdä valkokastiketta vaikka se onkin sovellettavissa moneen lasagnesta lihakastikkeeseen). Niin, se leikkiminen. Polveni eivät kestä maratonleikkejä lattialla vaan otan lapsen mieluummin mukaan ruuanlaittoon tai sohvalle lukemaan (mieluiten joku lyhyehkö opus kun on se pikkukakkonenkin)
Kaikkea tätä ajatellessa tulee mieleen kuinka kätevä au pair olisikaan. Mutta ehkä kuitenkin ulkoistaisin hänelle mieluummin pyykkishow:n tai sen valkokastikkeen sekoittamisen, leikkiessäni itse niillä legoukkeleilla poitsujeni kanssa – vaikka sitten polvet topattuina miehen urheiluvarusteilla.