Ramppikuumetta

Apua!!

Olen lupautunu tekemään jotain mikä on mukavuusalueeni ulkopuolella. Menen ensi viikolla kertomaan muutamalle kymmenelle iäkkäämmälle ihmiselle kaatumisesta ja sen ehkäisemisestä sekä liikunnan tarpeellisuudesta ja lihasvoiman merkityksestä. Lupauduin kyseiseen hommaan jo kesän lopulla, mutta nyt se on ajankohtainen ja olen panikoinut asiaa jo muutaman viikon ajan. 

Olen peruskouluajoista asti inhonnut esitelmien pitämistä tai yleensäkin monen ihmisen edessä puhumista. Jännitys iskee viimeistään edellisenä iltana enkä saa yöllä nukutuksi kunnolla. Se tunne, kun kaikki tuijottavat ja kuuntelevat mitä minulla on sanottavana, on aivan kamala.
Sydän hakkaa tuhatta ja sataa, aivan kuin se yrittäisi tulla ulos rinnasta. Hiki valuu, naamaa kuumottaa, ääni värisee ja kädet tärisee. Välillä tuntuu etten muista hengittää ja puhunkin hirveän nopeasti. 

Viime toukokuussa työnkuvani koki muutoksen jonka myötä aloin vetämään jumppatuokioita palvelukeskuksen asukkaille. Muista kuinka aluksi jännitin niidenkin pitämistä aivan kauheasti. Jumpan liikkeet piti luntata paperilta ja aika tuntui kulkevan todella hitaasti. Nykyään vedän kaksi jumppaa viikossa ilman jännittämistä. En tarvitse lunttilappuja enkä välttämättä huomaa vaikka joku hoitajista tai esimieheni jäisi hetkeksi seuraamaan jumppaamistamme.

Toivottavasti ensi viikkoinen esiintyminen menisi normaalia vähemmällä jännittämisellä ja jumppien vetämien olisi tuonut edes hieman itsevarmuutta esiintymiseen. Tällä kertaa olen kuitenkin saanut kirjallisen osuuden valmiiksi ajoissa. Enkä jättänyt viime tippaan kuten yleensä. 
Onneksi meidän kyläläiset ovat rentoja ja huumorintajuisia. Uskon ettei minun tarvitse aivan yksin olla äänessä 45 minuuttia. Ja jos täytyy, lopuksi jumpataan sitten enemmän.

Täytyy viikonlopun aikana olla ajattelematta asiaa… 
Ehkäpä rentoudun ulkoillen pikkupakkasessa ja lämmittelen sen jälkeen takkatulen äärellä. Nautin iltateet kynttilänvalossa ja käperryn sohvalle kutomaan villasukkia.

-M-