Viime aikoina olen pohtinut paljon asioita. Mitä haluan, mitä kehoni haluaa, mikä tuntuu itsestä hyvältä. Olen ollut myös henkisesti ehkä hieman uupunut. Yhtenä syynä on kiireisyys johon sisältyy 10 päivän työputki, vapaaehtoistyö sekä omat lääkärikäynnit, ja näiden väliin olen yrittänyt sovittaa aikaa ystävilleni ja unelle. Kuitenkin tähän ajanjaksoon on mahtunut muutamia, aivan ihanan levollisia päiviä. Ylläoleva kuva on otettu juuri sellaisena päivänä. Päivänä jona hymyilyttää pienimmätkin asiat. Päivänä jona bussissa istuminen, kuulokkeilla musiikin kuunteleminen ja syksyn kirpeän ilman tunteminen saavat hetket tuntumaan täydellisiltä. Alempana kirjoitan aiheesta joka tuli yhtäkkiä mieleeni iltamyöhäsellä, ja tottakai ajatukset oli saatava heti kirjattua ylös. Vaikka sitten kello 23 peiton alla väsyneenä. 

Huomaan usein ajautuvani ”sit kun” ajatusmalliin. ”Sit kun” rupean käymään palkkatöissä rupean tekemään terveellisempiä eväitä. ”Sit kun” oon selviytynyt yövuorosta aloitan karkkilakon. ”Sitkun” laihdun pari kiloa teen jotain uutta tukalle.  ”Sit kun”  on paremmin aikaa rupean käymään taas säännöllisesti bodybalancessa. Mikä ihmeen sitkun? Ei ole mitään sit kun aikajaksoa, elämä on tässä ja  nyt. Ennenkuin huomaatkaan päiviä on vierähtänyt monia kymmeniä ja milloinkaan ei ole sopiva hetki, ”sit kun” ajankohta vain siirtyy. Vaikka suurimmaksi osaksi olen aikaansaava ihminen enkä jätä asioita puolitiehen kuten esim vanhempani (hohoi äiti, se sama pönttö on vieläkin meidän olohuoneessa niinkuin viimeiset 6kk….) Syyllistyn kuitenkin ”sit kun” ajattelumalliin eri tavalla.

Tunnistan itseni kohdasta ”sit kun laihdun” liiankin hyvin. Tätä olen hokenut itselleni noin 6 vuotta. Paino on ollut millon mitäkin, alhasempi tai korkeampi mutta AINA ”sit kun” ajatusmalli on pysynyt. Sillä mikään ei riitä. 

Ei ihminen ole valmis. Koskaan. Ihminen kasvaa henkisesti koko ajan jos vain antaa itsensä kasvaa. Ei ole ”sit kun” päämäärää. Ei kannata jättää eläkepäiville asioita, joita voit mahdollisesti tehdä nyt. ”sit kun” voidaan korvata sanonnalla ”joka aamu on mahdollisuus tehdä asiat eri tavalla.” Toki tätäkin voi hokea 6 vuotta ja tehdä aina samalla tavalla, mutta on huomattavasti realistisempaa puhua seuraavasta aamusta koska se aamu aina tulee. Mutta milloin se ”sit kun” hetki tulee? Ei milloinkaan, veikkaisin. Tavoitteet voi saavuttaa, mutta niitä kohden mentäessä asioita pitää samalla toteuttaa, olla hyvä itselle, nauttia koko matkasta eikä vain päämäärästä, jota monet janoavat mutta joka on monille usein tietämätön tai jopa pettymys, ehkä odotetaan liikaa.

”Sit kun” käyttäytyminen voi olla myös haitallista. Ne ketkä suorittaa, painaa hampaat irvessä ja odottavat vain tulevaa, ikäänkuin sulkien silmänsä kaikelta muulta, päätyvät hyvin usein kaikkialle muualle elämässään kuin siihen haluttuun ”sit kun” hetkeen. He uupuvat, masentuvat, sairastuvat, elävät elämättä. Ennen kaikkea eivät huomaa että joka päivä voi olla jo osa sitä sun ”loistavaa” elämää mitä tavoittelet. 

Kuinka monia asioita jätämme tekemättä tällä ajatusmallilla? ”En taaskaan kehtaa lähteä ulos juhlimaan tämän näköisenä, mutta sit kun olen laihtunut ja näytän upealta niin juhlin senkin edestä!!”   – ”sitkun mulla on aikaa nähdä mun isovanhempiani niin otan heihin yhteyttä. Mutta nyt täytyy mennä salille, ja huomenna on pumppi.”  –  ”kyllä mä sit lepään kun jään eläkkeelle, sitten en tee mitään ylimääräistä.” Tämä kyseinen lause on kuultu niin monesti esim. oman äitini suusta. Oikeasti, ne tiskit voivat olla siinä huomiseen. Jos tekee mieli levätä, lepää. Ei sit kun tiskivuori on kadonnut. Tietysti on oltava realistinen, eikä näitä asioita voi kenelle tahansa mennä latelemaan. Joskus se rahanpuute tai työ on oikeasti este. Toivottavasti tällöin työ on mieluinen. Mutta hyvin usein, ihmiset vain odottavat sitä maagista hetkeä kun kaikki tuntuu hyvältä. Sit kun!! Koska eihän normaali arki voi tuntua miltään. Ehei. Jotta voi tuntea itsensä hyväksi täytyy tehdä töitä, täytyy saavuttaa jotain. Ymmärrättekö pointin?

Pahinta tässä on se, että usein ihmiset tekevät tätä tiedostamattaan. Kuinka monta vuotta olet samaa sit kun ajatusta hokenut? Onko se muuttunut vuosien varrella, mutta päämäärä ja idea on sama? Mitä sen tavoittelu on tuonut sun elämään? Oletko onnellinen? Onko tavoite lähentynyt vai onko siitä tullut lähinnä vain hokema? Kuvitteletko elämän olevan vihdoin kunnossa ja paljon parempaa kun olet saavuttanut päämäärän? Onko se realistinen ajatus? Kannattaako se? 

Luulisin, että parasta on joku päivä huomata ”hei, mä taidan olla siinä pisteessä mistä olen haaveillut, sen kummempia ponnistuksia tekemättä. Olen onnellinen. Teen asioita nyt, elän päivä kerrallaan nauttien päivistä.” Ikäänkuin tietämättään on saavuttanut olon mihin pyrkii. Ettei tavoittelisi liikaa asioita. Ja vaikka tavoittelisikin, muistaisi sen että lähtökohdan ja päämäärän välissä olevat päivät ovat yhtälailla sun elämää, päiviä mitä ei saa takaisin. Surullisinta on tilanne jossa ihminen on koko elämänsä uurastanut tavoitteidensa eteen, eikä koskaan saavuttanutkaan sitä. Syystä tai toisesta. Älkää heittäkö hukkaan päiviä, minäkin yritän samaa. 

”Elämä voi olla somaa ja rauhallista. Paljon ruokaa ja torkut silloin kun haluttaa. Ei elämän tarvitse olla märkää ja epämukavaa.”  

 -Nipsu