Suhteesta rahaan, eli ei mene kaikki vaahtokarkit tasan
Pari päivää sitten makasin sängyllä horroksen kaltaisessa olotilassa ja selasin puhelimesta Facebookin uutisvirtaa oikein mitään tekemättä (niin kuin olen viime aikoina tupannut tekemään usein – raskauden eteneminen on pakottanut pohtimaan suhdettani joutilaisuuden ihan uudella levelillä, mutta siitä joskus toiste). Aika harvoin siellä mitään erityisen kiinnostavaa vastaan ui, mutta tällä kertaa hätkähdin. Horroksesta herätti otsikko The Marshmallow Test: Why Rich Kids Are So Good at the Marshmallow Test (The Atlantic, 1.6.2018).
Pähkinänkuoressa niille, joille vaahtokarkkitesti ei ole tuttu: kyseessä on klassikkotesti, jossa lapsi saa vaahtokarkin. Lapselle kerrotaan, että jos hän odottaa viisitoista minuuttia syömättä vaahtokarkkia, hän voi saada toisen. Aikuinen poistuu huoneesta. Pointti on testata lapsen itsehillintää ja kykyä lykätä nautintoa palkkion tuplaamisen toivossa. Perinteisesti lykkäämisen on katsottu enteilevän valoisampaa tulevaisuutta. Näinpä on ajateltu, että itsehillinnän osoittaminen vaahtokarkkitestissä voi liittyä sellaisiin ominaisuuksiin, jotka selittävät myös lapsen myöhempää menestystä. Noin niin kuin yksinkertaistetusti.
Ongelma on, että alun perin testissä ei otettu huomioon taloudellista ja sosiaalista taustaa. Itsehillinnän osoittaminen ei riittänyt ennustamaan menestystä, kun nämä otettiin huomioon (tutkimuksesta lisää täällä). Ylipäänsä köyhät lapset osoittautuivat vähemmän motivoituneiksi odottamaan seuraavaa vaahtokarkkia. Ja tämä on se, miksi uutisvirtaa selaileva sormeni pysähtyi – se liittyy läheisesti sellaisiin asioihin, joita olen viime aikoina pohtinut. Kuten omaan suhteeseeni rahaan.
Kasvaessani meillä on ollut monin tavoin taloudellisesti niukkaa. En välttämättä puhuisi köyhyydestä – tai se riippuu kovasti siitä, keneltä kysytään ja mihin verrataan. En ole koskaan saanut viikko- tai kuukausirahaa. Olen joutunut rahanpuutteen takia valitsemaan kahden harrastuksen välillä, kun molemmat kallistuivat samaan aikaan. Muistan piikikkäitä kommentteja ja aidon ihmetteleviä kysymyksen, kun kävin koulussa luokkakaverin vanhoissa vaatteissa. Pienestä pitäen olen tiennyt, että rahasta on ollut välillä suoranaista puutetta. Samaan aikaan meillä kuitenkin sai harrastaa, joululahjoja tuli aina runsain mitoin, kerran kesässä pääsi Lintsille, eikä ikinä tarvinnut olla huolissaan, ettei ruokaa olisi – oli se sitten nokkosia ja voikukkakastiketta tai itse tehtyjä sämpylöitä ja ruokapiiristä tilattuja linssejä (kyse ei siis ollut suinkaan pelkästään rahasta, vaan ihan yleisestä hippeilystä).
Tämä ei ole mikään hyvä köyhä -lesoilu, mutta en koe, että olisin oppinut ainoastaan negatiivisia asioita niukkuudesta. Vanhoissa vaatteissa koulussa käyminen, nokkosten hyödyntäminen ja teini-ikäisenä tehdyt dyykkausreissut ovat periaatteessa ekologisestikin ihan jees vaihtoehtoja. Kulutuskulttuuri ja shoppailu ajanvietteenä tuntuivat käsittämättömän vierailta vielä silloin, kun menin lukioon. Lukiossa ympäröin itseni ihmisillä, jotka tulivat myös todella toisenlaisista taustoista. Voi olla, että silloin vasta tajusin kunnolla, miten kaukana jotkin todellisuudet ovat toisistaan. Ja samalla opin himoitsemaan materiaa uudella tavalla.
Niukkuudesta oppii kuitenkin muutakin. Ihan kaikkea ei olisi tarvinnut tietää tai kuulla. Jos luokkakaverin vanhoja vaatteita ei lähtökohtaisesti tajunnut hävetä, niin silloin viimeistään, kun joku lausahti ääneen aiheesta jotakin porukassa, ja muiden katseista tiesi, että jotakin oli pielessä. Kun ryhdyin murrrosiässä takuttamaan hiuksia rastoiksi ja kävin koulussa risoissa, muodottomaksi venyneissä kierrätyskamoissa, näytin tavallaan keskisormea kulutuskulttuurille. Vedin överiksi. Sittemmin olen kuitenkin tajunnut, että ehkä alitajuisesti ymmärsin vaihtoehtojen olevan muutenkin vähäisiä – ei minulla olisi ollut materiaalisia resursseja oikein muuhunkaan, kuten Burberry-huiveihin ja helmikorvakoruihin. Aloin jakaa flaijereita kuuden euron tuntiliksalla lumisateessa, kun olin viisitoista. Työtä tehtiin kaksi tuntia kerrallaan kahtena päivänä viikossa. Sillä sai kaksikymmentäneljä euroa, jonka käytin seutulippuihin, tupakkaan ja El Tiempon viiden euron punaviiniin. Välillä oli pakko ostaa Seppälästä uusi kajalkynä, jotta sain vedettyä tarpeeksi vakuuttavat mustat rinkulat silmieni ympärille.
Kävikö mielessäni koskaan säästää sukanvarteen siitä kahdestakymmenestäneljästä eurosta viikossa? Ei todellakaan.
Ennen kaikkea niukkuus opettaa siihen, ettei siitä ole lopullista ulospääsyä. On helpompia hetkiä – aina välillä voi taivaanlahjana tipahtaa käsiin synttärirahaa tai muuta maallista mammonaa, joka häikäisee sillä hetkellä käden ulottuvilla olevat materiaaliset nautinnot. Voi törsätä kahvilassa tai käydä vaikka leffassa. Ostaa kirppikseltä maiharit. Käydä keikalla. Kyllä siitä voi säästääkin, jos säästökohde on tarpeeksi lähellä ja realistinen. Festarilippu vaikka. Sukanvarteen säästämisessä ei sen sijaan ole minkään valtakunnan järkeä, sillä raha menee ennen pitkää. Sukanvarteen kerätty raha todennäköisesti vähennetään jatkossa tulevista rahoista – lopputulos on, että pihtaaminen ainoastaan kostautuu. Jos ei osaa tarttua tilaisuuteen tehdä jotakin erityistä, sen voi menettää. Ainakaan pihtaamisesta ei koskaan päädy kertymään sellaista pottia, että sillä olisi merkittävää potentiaalia lopettaa niukkuus. Aikuisen mittakaavassa saman voisi suomentaa niin, että esimerkiksi lahjaksi saadut rahat ainoastaan vähennetään seuraavan kuun toimeentulotuesta. Sillä ei ole vaikutusta niukkuuteen tulevassa arjessa. Vaikka tätä kuinka jeesustelisi, jos siis edes hetken verran haluaa nauttia jotakin ekstraa, niitä lahjarahoja ei todellakaan kannata tuupata ASP-tilille tai säästöön, vaan käyttää äkisti tavalla, johon perus arjessa ei varaa olisi. Käydä ulkona syömässä, lähteä reissuun, ostaa ruokaostoksilla kiiltäväkantinen aikakauslehti (jälkimmäiset ovat kyllä siitä petollisia, että luultavasti niistä saa vain lisää virikkeitä materiaalisten puutteiden huomaamiseen omassa elämässään).
Tienaan nykyisin aika paljon paremmin kuin kaksikymmentäneljä euroa viikossa. Silti suhteessani rahaan on paljon samaa kuin viisitoistavuotiaana. Ei sillä, ettenkö pystyisi säästämään. Tarvittaessa olen aika hyvä raivosäästämään, ja kyllä sitä on tehtykin. Jo muutama vuosi flaijerien jakamisen aloittamisesta raivosäästin reissuihin – sittemmin olen raivosäästänyt asuntoon (reilu puolisen vuotta), keittiöremonttiin (pari kuukautta) ja Japanin matkaan (pari kuukautta). Raivosäästäminen on periaatteessa ihan loistava asia: se on määrätylle aikavälille sijoittuvaa kieltäytymistä ja mahdollisimman ison summan lohkaisemista kuukausituloista tiettyä tavoitetta varten. Toki sekin edellyttää tiettyä luottamusta tulevaisuuteen, mutta siinä on olennainen ero verrattuna sukanvarteen säästämiseen. Raivosäästämisellä on selkeästi lausuttu tavoite, se on kohtuullisen lyhytaikaista, ja se on koska tahansa realisoitavissa.
En oikeastaan ole ikinä säästänyt ihan muuten vain. Se ei ole tuntunut mielekkäältä tai houkuttelevalta. Vuosikausia säästäminen tuntuu vieraalta ja jotenkin vähän oudolta ennakoimattomassa maailmassa, jossa ei ikinä tiedä, mitä tuleman pitää (ironista, että samaa argumenttia voisi käyttää säästämisen puolustamiseksi). Selkäytimestäni kumpuaa jonkinlainen alkukantainen epäluulo sijoittamista ja rahastoja kohtaan. Tällä on epäilemättä tekemistä paitsi köyhän lapsen sielunmaisemalla, myös suhteellani kapitalismiin.
Viime aikoina olen kuitenkin joutunut miettimään uudella tavalla asiaa. Olen päätynyt kaivelemaan, mitä tiettyjen itselleni itsestäänselvien asioiden taustalla on. Miksi voin silmiä räpäyttämättä törsätä naurettavia summia glitter-kenkiin ja samalla lykätä kampaajalle menemistä, koska se maksaa? Miksi lähtökohtaisesti kavahdin ajatusta asunnon omistamisesta? Miksi oman materiaalisen hyvinvoinnin kasvattaminen tietoisesti tuntuu epämääräisesti epäilyttävältä? Vierastanko sijoittamista siksi, että 1) en usko, että taloudellinen tilanteeni säilyy niin vakaana, että viiden tai kymmenen vuoden aikaperspektiivi olisi mielekäs oman talouden suunnittelemiseen 2) halua laittaa rahojani mihinkään ilman selkeää tavoitetta 3) en halua, että rahani kulkeutuvat mahdollisesti epäeettisiin yrityksiin ja tekevät maailmasta entistäkin paskemman paikan 4) ajattelen sijoittamisen olevan lähtökohtaisesti vähän ahnetta 5) olen mielelläni mahdollisimman vähän naimisissa globaalin kapitalismin kanssa?
Vahvasti epäilen, että näissä kaikissa syissä voi olla jotakin perää. Eikä siinä mitään. Kyse ei kuitenkaan ole erityisen reflektoidusta, tietoisesta päätöksestä, vaan selkäytimestä kumpuavista fiiliksistä, mikä tekee niistä itselleni ihan kiinnostavia puntaroida.
Raha lisää turvallisuudentunnetta. Se lisää vaihtoehtoja ja tekee useammista valinnoista mahdollisia. Toisaalta olen tyytyväinen siitä, että pelkään taloudellisen vakauden menettämistä suhteellisen vähän. En ole ajatellut, että pääsisin koskaan sen kummemmin vaurastumaan – ei siis ole tullut mieleen tehdä uravalintoja sen perusteella. En halua jatkossakaan jättää asioita toteuttamatta siksi, että alan pelätä. Toiveeni ovat melko kohtuullisia: eniten olen nauttinut viime vuosina parantuneessa taloudellisessa tilanteessa siitä, että voin käydä ruokakaupassa pahemmin kyttäilemättä hintoja ja ostaa sekä oliiveja että juustoa jos mieli tekee. Eikä vain joko-tai. Voi käydä ulkona syömässä, voi lähteä laskeskelematta elokuviin. Ennen kaikkea on vapaa siitä ahtaudesta, jonka niukkuus pahimmillaan tuo. Suunnitelmia tarvitsee harvemmin nykyisin perua siksi, että raha. Tunnen itseni tällä hetkellä monella tavalla äärimmäisen etuoikeutetuksi, vaikka se onkin hyvin suhteellista – epäilemättä moniin tuttuihini verrattuna tienaan hyvin, toisiin tuttuihin verrattuna taas varsin mitättömästi. Nähtäväksi jää, millaisia muutoksia tuo kohta alkava äitiysvapaa ja sen jälkeinen vanhempainvapaa (no siis, pienentää tietysti tuloja, mutta miten se käytännössä arjessa tulee näkymään).
Taloudellisen tilanteen parantuminen tarkoittaa vapautta olla miettimättä rahaa jatkuvasti. Miettimään silti pistää; on kiinnostavaa tajuta, miten erilaisiin tapoihin suhtautua rahaan ihmiset suhtautuvat itsestäänselvinä. Joillekin on selvää, että joka kuukausi kuuluu säästää – ei säästää mihinkään tiettyyn, vaan säästää muuten vain. Että oletetaan, että kaikilla ihmisillä on tapana tehdä niin, tai ainakin kaikkien kannattaisi. Tässä oletuksessa on tietysti se valuvika, että ihmisillä ei monesti todellakaan ole mitään mistä säästää. Mutta jos jossakin kuussa niukkuuteen tottuneella yllättäen olisikin, se ei välttämättä näyttäydy loogisena tai kannattavana vaihtoehtona. Säästäminen on harvoin ulospääsy köyhyydestä. Niukkuudesta voi usein korkeintaan saada lomaa, ei paeta lopullisesti. Oli se miten tahansa kyynistä, väitän, että säästämällä se ei ainakaan toteudu.
Eivät köyhät lapset ole lähtökohtaisesti kärsimättömämpiä tai kyvyttömämpiä hillitsemään itseään. Mutta jos on kasvanut niukkuudessa, tottuu siihen, että toisen vaahtokarkin odotteleminen ei välttämättä palkitse. Nautintoon kannattaa tarttua silloin, kun se on käden ulottuvilla. Jos ei koskaan ole joutunut kohtaamaan rajallisia resursseja, on helpompaa luottaa siihen, että maailma kantaa jatkossakin, ja vaahtokarkkeja riittää.
”The failed replication of the marshmallow test does more than just debunk the earlier notion; it suggests other possible explanations for why poorer kids would be less motivated to wait for that second marshmallow. For them, daily life holds fewer guarantees: There might be food in the pantry today, but there might not be tomorrow, so there is a risk that comes with waiting. And even if their parents promise to buy more of a certain food, sometimes that promise gets broken out of financial necessity.
Meanwhile, for kids who come from households headed by parents who are better educated and earn more money, it’s typically easier to delay gratification: Experience tends to tell them that adults have the resources and financial stability to keep the pantry well stocked. And even if these children don’t delay gratification, they can trust that things will all work out in the end—that even if they don’t get the second marshmallow, they can probably count on their parents to take them out for ice cream instead.”
Yksi teini-iän lempipaidoistani. Tällä oli monta etua: se oli mukanani kasvanut lapsuuspaita, joka ei maksanut mitään, oli sopivan grunge, herätti tyydyttävän paljon pahennusta ja sai opettajan tiedustelemaan, voisinkohan mahdollisesti mitenkään pukeutua kouluun hieman peittävämmin (selän repeämä paljasti kiitettävän runsain mitoin rintsikoitaa). En voinut.