Oman elämänsä nevillechamberlainit
Historian ylioppilaskirjoituksissa vuonna 2010 sain tehtäväksi analysoida sarjakuvaa, jossa Neville Chamberlain heiluttelee tyytyväisenä Münchenin sopimusta ja julistaa surullisenkuuluisat sanat: I believe it is peace for our time. Samassa kuvassa saksalaisjoukot marssivat jo Eurooppaan.
Vuoden 2019 eduskuntavaalien lähestyessä olen löytänyt itseni toisinaan ajattelemasta Chamberlainia.
Chamberlain ja kysymykset dialogin käymisestä ovat viime vuosina olleet melko ajankohtaisia. Nettikeskustelut, feminismi, alt-right, Trump, Ruotsidemokraatit ja tolkun ihmiset. Näillä kaikilla on jotakin yhteistä: niiden kohdalla korostetaan usein dialogin tärkeyttä. Todetaan, että samanmieliset vetäytyvät keskustelemaan toisten samanmielisten kanssa, erimieliset bännätään ja erot kärjistyvät. Elellään kalliolaisessa kuplassa, juodaan mantelimaitolattea ja kieltäydytään ymmärtämästä toisenlaisia todellisuuksia. Usein kyse on juuri kaupunkilaisiin, feministeihin tai punavihreään kuplaan kohdistuvasta kritiikistä.
Ja tehdään nyt kertaheitolla selväksi: en millään muotoa vastusta ajatusta, että on terveellistä silloin tällöin terävöittää omaa ajatteluaan väittelemällä jonkun kanssa, joka ei jaa näkemyksiäsi tai arvojasi. Argumenteista tulee parempia, ajattelusta selkeämpää. Sitä oppii ampumaan alas olkiukkoja, kiteyttämään olennaisen, verbalisoimaan itsestäänselviä taustaoletuksia. Oppii kuuntelemaan. Se on ehkä hankalinta, sillä erityisesti pinnan kiristyessä olisi helpompaa hioa omaa vasta-argumenttia toisen puhuessa eikä keskittyä siihen, mitä toinen itse asiassa sanoo. (Tällaisen keskustelun ulkopuolelle rajautuvat nettimaailman anonyymit avautumiset, joiden tarkoitus on tylyttää, uhkailla ja vaientaa.)
Joka päivä ei jaksa. Omien taustaoletusten jatkuva selittäminen on raskasta. Yllättävän moni tuntuu ajattelevan, että esimerkiksi itseään feministiksi kutsuvalla ihmisellä on velvollisuus päivystää 24/7 vastailemassa feminismiä koskeviin kysymyksiin 1970-luvun radikaalifeminismistä Facebook-ryhmien sääntöihin ja palkkaeroista Mothers in Business -toimintaan. Kenelläkään ei tällaista ympärivuorokautista päivystysvuoroa kuitenkaan ole. Mitä henkilökohtaisemmasta asiasta on kyse, sitä todennäköisemmin sen toistuva kyseenalaistaminen on henkisesti raskasta. Jos toinen osapuoli lähtökohtaisesti toivoo, ettei sinunlaisiasi ihmisiä olisi olemassa, on vaikea nähdä, mihin dialogi oikeastaan voisi johtaa. Miten rakentaa järkevä argumentti tilanteessa, jossa toinen osapuoli lähtökohtaisesti kyseenalaistaa esimerkiksi oikeutesi lain edessä yhdenvertaiseen parisuhteeseen ja perheeseen?
Dialogista käytävä metakeskustelu – onko se tärkeää tai toivottavaa, missä tilanteissa sitä käydään ja kenen ehdoilla – on välillä uuvuttavaa, mutta olennaista. Kyse on tilasta. Kuten jokin aika sitten Bluestocking-Minja osuvasti huomautti, kuluneina viikkoina on ollut joka viikko keskeisessä suomalaisessa mediassa on valkoinen heteromies sanonut, että valkoinen heteromies ei enää saa sanoa mitään (Kauko Röyhkä Helsingin Sanomissa 23.10., Jari Sinkkonen Helsingin Sanomissa 8.11.). Se on niin ironista, että vähän jo hymyilyttää; siinä valkoinen keski-ikäinen heteromies on tottunut saamaan niin isosti tilaa sanomalleen, ettei tule sitä edes huomanneeksi. (Vaikka miten ärtyisi sanayhdistelmästä valkoinen heteromies, kehotan vakavasti miettimään, onko mahdollista millään järkevällä tasolla väittää, etteikö yhteiskuntamme hallitsevilla paikoilla olisi enimmäkseen keski-ikäisiä, keskiluokkaisia, valkoisia heteromiehiä.)
Vaikka väittelyn ja dialogin kannalla periaatteessa olisikin, tilan antamiseen yhteiskunnallisessa keskustelussa liittyy myös monia kysymyksiä. Mihin asti vedetään raja? Mitä tarkoittaa tilan antaminen poliittisessa päätöksenteossa, julkisessa keskustelussa, yksityishenkilöiden väittelyissä ja millaisia eroja niillä on? Pitäisikö muiden puolueiden suostua Ruotsidemokraattien kanssa hallitukseen? Kasvaako populismi polttovoimana, jos hommafoorumilaiset, incel-sekoilijat ja alt-right kihisevät keräämässä katkeruutta omissa poteroissaan? Mitä pitäisi ajatella siitä, että Yhdysvalloissa Trumpin kannattaminen ja vastustaminen katkovat välejä ja saavat ihmiset välttelemään sukulaisiaan?
Mitkä mielipiteet ovat niin törkeitä ja loukkaavia jo lähtökohdiltaan, ettei niitä pidäkään päästää kuuluviin?
Ihmisten näkemyksissä on suuria eroja: osa tulkitsee öyhöttämiselle tarjotuksi tilaksi sellaisetkin haastattelut tai artikkelit, joita osa pitää ihan tiedonvälityksen perustehtävänä – siis kriittisenä yrityksenä analysoida, mistä jossakin asiassa tai mielipiteessä on kyse. Osa haluaa sananvapauden nimissä saada sanoa kaiken, siis ihan kaiken, myös ne törkeät ja loukkaavat näkemykset.
Periaatteessa kallistun sen kannalle, että vaikeneminen sinänsä ei palvele kovin hyvin mitään tarkoitusta. Jos ilmiöt saavat kehittyä rauhassa pinnan alla, ne harvoin hiljentyvät ja vaimenevat. Tämä ei kuitenkaan ole ihan yksiselitteistä.
Tätä voidaan avata melko äärimmäisen esimerkin kautta. Kun Breivikin manifestia luetaan läpi ja analysoidaan kohta kohdalta yliopiston luentosalissa, Breivik on epäilemättä saavuttanut yhden tavoitteistaan: saanut äänensä kuuluviin käyttämällä silmitöntä väkivaltaa. Hän saa siis ajatuksilleen tilaa. Tavallaan ansaitumpaa olisi, että manifesti vaiettaisiin kuoliaaksi. Mutta se ei mene niin – se joka tapauksessa elää netissä omaa elämäänsä. Ja se on ihan helvetin vaarallista, jos sitä ei pureta palasiksi, osoiteta sen järjettömyyttä ja heikkouksia, keskustella niistä. Jos ilmiöstä ei edes tiedetä, miten siihen ikinä voitaisiin puuttua?
Toisaalta tila tarkoittaa elintilaa ajatuksille. Mitä enemmän Breivikin ajatuksista puhutaan, mitä useampi lehti Breivikin manifestin tai sen pääpiirteet etusivulleen painaa, sitä todennäköisempää on, että joku ottaa ne omikseen. Tai vetää omat johtopäätöksensä siitä, että Breivik teollaan saavutti sen mitä todennäköisesti halusikin.
Breivik on äärimmäinen esimerkki. Heti perään tarjoilen toisen. Se on äärimmäisten esimerkkien klassikko: Hitler.
Hitleriä pidettiin omana aikanaan melkoisena öyhöttäjänä. Kovaäänisenä, vähän junttinakin. Mutta eivät kaikki Hitleriä erityisen vaarallisena pitäneet. Chamberlainin näkemys, että Hitlerille tulisi rauhan säilyttämiseksi antaa hieman myöten, vie metaforisen tilan antamisen konkreettiselle tasolle: puhutaan paitsi tilan suomisesta Hitlerin näkemyksille, niiden kuuntelemisesta, myös varsin konkreettisesti tilan luovuttamisesta eli Tšekkoslovakian sudeettialueiden lupaamisesta. Että no biggie, ota vaan.
Useimmat tuskin tarvitsevat historian kertausoppituntia, kuinka tämä keissi päättyi.
Niin että tätä olen tässä vähän miettinyt. En varsinaisesti nyt tarkoita, että Ruotsidemokraatteja ei tule ottaa mukaan hallitukseen, koska Jimmie Åkesson = Hitler. Mutta pistää se välillä miettimään. Viime vuosina on tapahtunut paljon asioita, joita olisin pitänyt aikaisemmin tyystin mahdottomina, kuten turvapaikanhakijoiden auttamisen kriminalisointi Unkarissa, siirtolaislasten erottaminen vanhemmistaan Yhdysvalloissa, ja Tanskan asuinalueen perusteella koventamat rangaistukset. Valitettavasti listaa olisi helppo jatkaa, mutta pointti käynee jo tästä selväksi.
Mitä siis oman elämänsä nevillechamberlainit oikeastaan sanovat, kun vaativat tilaa tasapuolisesti myös loukkaaville ja syrjiville näkemyksille? Että kaikkien äänten on oltava yhtä lailla tervetulleita julkiseen keskusteluun vai että öyhöttäjät on otettava mukaan päättämään korkeimpiin poliittisiin elimiin?
Kaikkia ilmiöitä on syytä pyrkiä ymmärtämään. Katkeroituneet mielipiteet tuskin katoavat vaikenemalla, mutta se ei tarkoita samaa kuin niiden hyväksyminen. Jos ajatellaan tilan antamista erityisesti journalismin ja julkisen keskustelun näkökannalta, keskeiseen asemaan nousevat journalistin eettiset ohjeet. Tiedonvälitys ei tarkoita, että journalisti tarjoaa haastateltavalleen tilaisuuden levittää omaa agendaansa sitä kyseenalaistamatta. Se voi tarjota hyviä otsikoita, mutta tuskin erityisen hyvää journalismia. Se, että Juha Sipilä pitää televisiopuheen kenenkään esittämättä yhtään kysymystä ja kehystää käsiteltävät kysymykset itselleen edullisella tavalla, on erinomainen esimerkki julkisen tilan suomisesta (joskaan tässä tapauksessa tuskin oli kyse kenenkään mielestä erityisen syrjivien mielipiteiden esittämisestä). Kun hankalat kysymykset ja vaihtoehtoiset tavat kehystää tilanne puuttuvat, mutta yleisö ja alusta ovat valmiina, se on epäilemättä mannaa poliitikon sielulle. Hyvän journalismin riemuvoitto se tuskin kuitenkaan on. Journalismiin kuuluvat ne hankalat kysymykset, perustelujen penääminen, agendaan perehtyminen. Väistämättä siihen kuuluvat silloin myös valinnat – ja niistä on hyvä olla tietoinen. Totuudenmukainen tiedonvälitys ei synny siitä, että studiossa tai haastattelussa puhuvat toistensa päälle mahdollisimman raflaavin sanankäänteinen tyypit, toimittaja hymisee päälle, ja jätetään lopputulokseksi se epämääräinen käsitys, että jossakin tuolla välimaastossa se totuus varmaankin sijaitsee. Kultainen keskitie.
Kysymykset dialogista, totuudesta ja tilasta voivat kuulostaa jokseenkin korkealentoisilta, mutta eivät ne ole ainoastaan teoreettista pyörittelyä. Kaukana siitä. Uusien eduskuntavaalien ja vaaliväittelyiden kynnyksellä niiden pohtiminen on äärimmäisen olennaista. Kuka puhuu, missä ja kenen ehdoilla?