Ladataan...
Bluestocking

Kaupallinen yhteistyö: Veikkaus 

 

Naisiin on liitetty historiallisesti toinen toistaan mielikuvituksellisempia myyttejä. Taipumus hysteriaan on esimerkiksi estänyt opiskelun, aivojen rakenne haitannut ajattelua, hormonit tehneet meistä epätasapainoisia ja kuukautiset kyvyttömiä toimimaan. Myytit ovat ajan saatossa muuttuneet, mutta jotkut myytit elävät ja voivat hyvin edelleen ylläpitäen käsitystä naisista yhtenäisenä ryhmänä. Sukupuolioletukset ovat vahingollisia, koska ne rajaavat ihmisten toimijuutta. Joten kun Veikkaus pyysi minua pohtimaan ihmissuhteita ja mahdollisuuksia parempaan tulevaisuuteen, päätin antaa naismyyteille kyytiä. Kas näin:

 

Myytti 1: “Naiset kieroilevat toistensa selän takana.” Kun elämä tuntui viime keväänä hirveän raskaalta, muodostivat minulle läheiset naiset selkäni taakse kieroilukerhon sijaan turvaverkon. Siihen olen turvautunut ennenkin, eikä se ole pettänyt koskaan. Ihminen kieroilee, koska on mulkku, ei koska on nainen. Ja mikäli turvaverkon rakentaminen tuntuu vaikeana hetkenä raskaalta, voi apua löytää myös Veikkauksen tuotoilla tuetuista Naistenkartano ry:n verkkoauttamispalveluista, jotka tarjoavat naisille apua netissä. Lisäksi esimerkiksi Loisto Setmelentti ry tarjoaa sukupuolisensitiivisesti tukea erilaisissa elämäntilanteissa oleville tytöille ja nuorille naisille.

 

Myytti 2: “Naiset ovat liian emotionaalisia johtajiksi.” Johtajuuteen on totuttu liittämään maskuliinisena pidettyjä piirteitä, sellaisia kuin suoruus ja rationaalisuus. Feminiiniseksi määrittynyt emotionaalisuus sen sijaan nähdään merkkinä heikkoudesta. En kuitenkaan usko, että naisjohtajat olisivat tosielämässä erityisen emotionaalisia, sillä ihmisten toimintaa tulkitaan usein kulttuurisesti sukupuolittuneissa kehyksissä. Kuten Sinkkuelämän Samantha tiivistää: “If a guy gets angry, he’s a pistol. If woman, she’s emotional.” Lisäksi tutkimukset osoittavat, että yritykset ovat sitä menestyneempiä, mitä enemmän johtoportaassa on naisia.

 

Myytti 3: “Naiset pyrkivät urallaan eteenpäin muiden naisten kustannuksella.” Kyllästyimme kavereideni kanssa tähän väitteeseen jo lukioikäisinä. Perustimme feministisen kollektiivin, jonka tarkoitus oli tukea ja kehua toisiamme. Ketään ei tallottu, enkä ole törmännyt ilmiöön myöhemmässäkään elämässä. Sen sijaan väite siitä, että naiset sorsisivat toisiaan työelämässä on kumottu myös tutkimuksella. 

 

Myytti 4: “Naisvaltaisilla työpaikoilla on paljon selkäänpuukotusta.” Olen itse työskennellyt pääasiassa naisvaltaisilla aloilla ja kollegoilta olen saanut paitsi tukea työasioissa, myös olkapään ja viiniseuraa henkilökohtaisen elämän potkiessa päähän. Naisia kasvatetaan ottamaan toisten tunteet erityisen toimeliaasti huomioon. Ehkä juuri siksi omien työkavereideni kesken onkin aina ollut erityisen lämmin henki.

 

Myytti 5: “Naisten välinen yhteistyö menee aina kissatappeluksi.” Niin, no. Kokemukseni mukaan tiiviissä yhteistyössä tai tiheästi aikataulutetuissa projekteissa on konfliktin vaara sukupuolesta riippumatta. Lisäksi: Voitaisiinko sopia, että kukaan ei enää koskaan käyttäisi aikuisten naisten välisistä väittelyistä termiä ‘kissatappelu’, mieluiten ikinä? Me olemme ihmisiä, emme vaistojemme varassa toimivia eksoottisia lemmikkejä.

 

Myytti +1: “Nainen on naiselle susi.” Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta itse asiassa naiselle susi on patriarkaatti eikä toinen nainen. Also: Mitä niistä eläinvertauksista oli puhetta?

 

Naiset eivät ole eivätkä koskaan ole olleet yhtenäinen tai tarkkarajainen ryhmä. Meitä on erilaisia ja meillä on erilaiset tarpeet, emmekä ole pelkistettävissä tylsämielisiin yleistyksiin. Omassa elämässäni naisten välinen solidaarisuus peseekin myytit 6-0. Tsempataan toisiamme jatkossakin!

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Viime vuonna kirjoitin festivaalien sukupuolijakaumasta ja representaatioiden vinoumasta parikin tekstiä. Nuorgamin laskelmien mukaan suomalaiset festarit eivät viime kesänä olleet kovinkaan tasa-arvoisia: Naisoletettuja oli suurimpien festareiden esiintyjistä vain joka yhdeksäs.

 

Tekstini aiheuttivat kiivaita ja rationalistettuja argumentteja siitä, kuinka festareiden pitää saada itse päättää esiintyjät; kuinka festareilla ei ole tasa-arvon edistämisvelvoitetta; kuinka yhdenvertaisuuden tavoittelu on liian kallista; kuinka muusikkonaisia ei ole tarpeeksi; kuinka esiintyjät pitää valita taidon eikä sukupuolen mukaan; kuinka tasa-arvo on mennyt liian pitkälle; kuinka minä voin varmaan sitten järjestää omat feministifestarit.

 

No, näistä argmenteista tuli joulukuun alussa tavallaan tyhjiä: Supersuosittu, Barcelonassa touko-kesäkuun vaihteessa järjestettävä indiefestivaali Primavera Sound nimittäin ilmoitti, että tänä vuonna sen 226 esiintyjästä yli 50 prosenttia on naisia (tiedossani ei ole, onko mukaan laskettu myös keikkamuusikot vai onko kyse ainoastaan solisti ja/tai bändin varsinaisista jäsenistä, mikä toki vaikuttaa lukemaan). Festivaalin teema vuonna 2019 on The New Normal. Primavera Soundin nettisivut kertovat, että ensi kesän line up ei ole normaali, mutta sen pitäisi olla. “Why do an equality line up now? Because we should have done it ages ago”, julistetaan sivuilla.

 

Skeptikoille tiedoksi: Artistilistan perusteella laatu ei ole naisten lisäämisestä kärsinyt.

 

Harkitsen vakavasti lippujen ostoa. Suosittelen muillekin.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Sisältövaroitus: vihapuhe

Kun aloitin blogin pitämisen, oli jännittävää kirjautua sisään portaaliin ja nähdä punainen, ilmoituksista kertova pallo sivun vasemmassa yläkulmassa. Joku on tykännyt tai kommentoinut - joku on siis lukenut tekstini! Vähitellen tekstejäni alettiin lukea hieman enemmänkin ja punainen pallo alkoi vilkkua aktiivisemmin. Mutta enää sen näkeminen ei tuntunutkaan kutkuttavalta, vaan aiheutti hartioiden ja vatsalihasten jännittymistä. Kukahan sinne taas on käynyt kirjoittamassa että näytä tissit tai mene uuniin huora? Ja jos joku olikin kirjoittanut, että kiitos hyvästä tekstistä, niin jännitys purkautui koko kehon rentoutumisena.

 

Blogin aktiivinen pitäminen on intensiivistä. Siihen ei liity ainoastaan postausten kirjoittaminen, vaan myös analytiikan seuraaminen, somekanavien ylläpitäminen ja keskustelun käyminen. Niinpä kirjauduin alussa blogisivulle työmatkoilla, kotona ja lomilla ja kommentoin takaisin myös puoliaggressiivisille jankuttajille. Uskoin vilpittömästi, että dialogi voi edistää keskustelijoiden ymmärryksen laajentumista – kyllä, myös omaani. No, se usko hiipui vähitellen.

 

Nettitrollaus on usein puhtaasti silkkaa solvaamista. Se voi kuitenkin toimia myös niin, että ihan fiksukin tyyppi heittäytyy näennäisesti hölmöksi ja pyytää selittämään päivän selvää asiaa. “Väännä rautalangasta, en käsitä mikä on palkkaero!” Trolli jankkaa, inttää ja väittää, että haluaa ymmärtää, mutta todellisuudessa hän on jo etukäteen päättänyt, mitä mieltä on asiasta. Hän ei keskustele laajentaakseen ymmärrystään, vaan supistaakseen muiden osallistumishalua, jotta voi lopuksi sanoa, että feministien kanssa ei voi keskustella. Tämän logiikan hahmottamiseen meni minulta jonkin aikaa, mutta lopulta tajusin jokaisen inttäjän toimivan ihan samalla periaatteella: Tarkoitus ei ole keskustella, vaan ottaa tilaa.

 

Aloin olla uupunut. Jännitys ei poistunut kehostani. Vatsaani koski – mikä on minulle aina varma merkki ulkoisesta stressistä – ja pää tuntui painavalta. Olin hermostunut, pinnani oli kireä ja liikkeet äkkinäisiä. Purin kynsiäni ja nukuin huonosti. Lopulta ymmärsin laittaa blogikommentoinnin kiinni. Ajattelin, että minun velvollisuuteni ei ole kantaa kehossani antifeministien perusteettomia purkauksia. Se vapautti aikaani, mutta myös lihasjännityksen. Oloni oli kevyempi kuin pitkään aikaan.

 

Sittemmin aktivoiduin Twitterissä. Viime viikonloppuna avasin sovelluksen raitiovaunussa ja joku oli käynyt kommentoimassa twiittiäni toteamalla ytimekkäästi että turpa kiinni lehmä. Otin kuvakaappauksen (minkä teen aika vähääkin uhkaavista kommenteista), blokkasin häirikön ja jatkoin matkaa. En ajatellut kommenttia sen enempää. Illalla huomasin, että anonyymit trollit ja muutamat omalla nimellään esiintyvät miehet olivat alkaneet keskustella keskenään twiittieni alla siitä, miten feminismi on uskonlahko; miten minä olen ammattiuhriutuja; miten tieteenalani on fanaattista mielipiteen ilmaisua; miten minä en osaa selittää asioita; miten minun pitäisi kuitenkin selittää heille asioita; miten miehet ovat käyneet armeijan; miten minun pitäisi pitää turpani kiinni. Massiivinen kommenttitulva johtui siitä, että twiittini oltiin jaettu kuvakaappauksina muualle nettiin epäsuorana kehoituksena käydä poikain kesken pistämässä feministi ojennukseen.

 

Kyllä, olen netissä sarkastinen. Kyllä, minulla on vahvoja mielipiteitä enkä peittele asiaa. Postaan paljon ja sanon suoraan mitä ajattelen. Mutta en mene henkilökohtaisuuksiin; en vaadi muita selittämään asioita jotka selviävät googlaamalla; en osallistu debatteihin joiden asiasisällöstä minulla ei ole kompetenssia keskustella; en käy eri tavalla ajattelevien ihmisten feedeissä jankkaamassa väsytystekniikalla mielipiteitäni, koska sananvapaus. Omassa feedissäni tätä tapahtuu lähes viikottain. En hyväksy sitä, mutta olen turtunut siihen. Kehoni ei ole. Se jännittyy, kipeytyy ja uupuu joka episodista. Aktivismi tuntuu toisinaan myös netissä fyysisesti siltä, että pyrkii etenemään mutaliejussa josta paska tulvii saappaanvarsiin.

 

Nettitrollaus ei jää nettiin. Se tulee ruudun läpi ja kiinnittyy kehoon epämääräisenä fyysisenä pahoinvointina. Ja se juuri on nettitrollauksen tarkoitus. Tämän tekstin viesti on, että kenenkään ei tarvitse sellaista sietää. Jokainen aktivisti on aktivisti, koska uskoo, että paremman maailman puolesta kannattaa kamppailla.

 

Mutta pitäkää huolta myös itsestänne.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Pages