Heterotehtaan jälkeen

Kun olin 13-vuotias ja lukenut käytännössä kaiken, mitä Soukan kirjaston nuortenosasto tarjosi, eksyin ihan uudelle hyllylle. Sen nimi oli Yhteiskuntatieteet. Sieltä poimin randomilla kasan kirjoja, joista luultavasti valtaosaa en kyennyt koskaan kahlaamaan läpi. Mutta kaksi niistä teoksista luin, vaikeista sanoista huolimatta (kuka tietää 14-vuotiaana, mitä tarkoittaa representaatio?). Ensimmäinen niistä oli Salla Tuomivaaran ja Joni Purmosen Ulos häkeistä. Toinen oli Leena-Maija Rossin Heterotehdas: Televisiomainonta sukupuolituotantona. Osui, kolisi ja upposi. Mun 14-vuotiaalle minälle kokemus oli tajunnanräjäyttävä.

Mitäköhän olisi tapahtunut, jos olisin napannut sieltä mukaan jotakin ihan muuta? En tiedä. Ehkä olisin kasvanut toisenlaiseksi, kehittänyt ihan erilaisen maailmankuvan. Tai sitten ne eivät olisi alun perinkään kolahtaneet, elleivät olisi osuneet johonkin arkaan kohtaan, joka maailmassa kaipasi selittämistä. 

Etenkin Leena-Maija Rossista muistan sen, että nautin siitä yhtä paljon kuin mistä tahansa kaunokirjallisesta teoksesta. Siitä tuli samalla tavalla henkilökohtaisesti tärkeä kokemus kuin Runotytöt tai Orwellin 1984. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että silmät aukesivat näkemään sitä, millä tavalla ympäröivä populaarikulttuuri vaikuttaa siihen, millä tavalla käsitämme maskuliinisuuden, feminiinisyyden tai oikeastaan ihan minkä tahansa. Omalta osaltaan ne asiat heijastelevat ympäröivää yhteiskuntaa, omalta osaltaan ne tuottavat sitä todellisuutta, jossa me eletään. Samanlaisen elämyksen tuotti Almodovarin Kaikki äidistäni, jonka katsottuani musta tuntui kummallisella tavalla siltä, että maailmassa oli enemmän tilaa hengittää: elokuva oli kaatanut joitakin äärimmäisen ankaria rajoja, vetänyt stereotypioilta maton alta ja näyttänyt, että ihmisyyttä ja inhimillisyyttä oli mahdollista esittää toisin.

Itsestäänselvää? Ei ollut 14-vuotiaalle, eikä tunnu aina olevan kaikille muillekaan. Sen jälkeen oli mahdotonta kuitata typeriä asenteita elokuvissa, mainoksissa tai vitseissä heitolla ”sehän oli vain vitsi”. Nimenomaan ne vitsit ovat usein paljastavia: mille ihmiset nauravat. Onko naiseksi pukeutuva mies huvittava, naurunalainen? Ja mistähän se mahtaa kertoa? Onko ookoo, jos Carrie ystävineen dumppaa miehen siksi, että mies on biseksuaali, ja biseksuaalisuus on seksuaalista päättämättömyyttä, ahneutta ja ei-maskuliinista? Miksi naisten keskinäinen säätäminen on paljon vähemmän uhkaavaa, ja aiheuttaa lähinnä  – ei yhtään vähemmän loukkaavia – ”saaks tulla mukaan” -kommentteja? Onko ihan jees, että tosi monessa tv-sarjassa nainen tuntuu olevan epärationaalinen olento, jonka tavoitteena on löytää parisuhde ja shoppailla hysteerisellä tahdilla? Tai että miehen rooli on heilauttaa luottokorttia kassalla, pelätä parisuhtei ja juoda olutta? Tai että seksi esitetään keinona kiristää tai palkita miestä?

Ei varmaan aika monen mielestä ole. Innoitus tälle postaukselle tuli tästä http://www.lily.fi/blogit/no-sex-and-city/feminismin-pilaamaa-tai-populaarikulttuurista, kun rupesin pohtimaan sitä, millä tavoin näihin sukupuolittaviin stereotypioihin tai heteronormatiivisiin oletuksiin viihteessä sitten pitäisi suhtautua. Kuten täällä on aiemminkin todettu, rakastan Blondin kostoa, fanitan Ally McBealia, katson Sinkkuelämää tsiljoonatta kertaa läpi, tykkäsin How I met your motherista ja luen Bridget Jonesia ja kulutan aivan hullun määrän sellaista populaarikulttuurihömppää, joka samanaikaisesti herättää mussa sekä riemua että aggressioita. Jokaisesta näistä löytyy kohtauksia ja sellaisia taustaoletuksia, että se johtaa välittömään ranttaamiseen. Mulla on muutenkin tapana kommentoida koko ajan ääneen tv-sarjoja ja elokuvia, joten sukupuolittamisen kommentoiminen sujuu siinä ihan sujuvasti luonnostaan – vaikeampi varmaan olisi pysytellä vaiti. 

Joitakin asioita mun on niin vaikeaa kestää edes viihteen muodossa, että mieluummin skippaan ne kokonaan. Esimerkiksi edellä mainittu Sinkkuelämän jakso, jossa henkilöt ilmaisevat kantojaan biseksuaalisuudesta, aiheuttaa niin jäätävää turhautumista, että jätän sen välistä suosiolla. Himoshoppaajan salaiset unelmat oli jotakin niin kamalaa, etten edes äärimmäisen paatuneena populaarikulttuurin kuluttajana pystynyt sietämään sitä. Mutta mun mielestä lähes kaikista näistä edellä luetelluista on löydettävissä myös toisenlaisia viestejä. Niiden rinnalle toivoisi lisää muutakin viihdettä ja monipuolisempia kuvauksia, vähemmän olettamista ja ihan turhaa stereotyypittämistä, mutta en missään nimessä ole valmis heittämään yli laidan mitään luettelemistani hömppäklassikoista. Joo, Sinkkuelämää esittelee hyvin ihannoivaan sävyyn kulutuskeskeistä elämäntyyliä, jossa jokaisesta miehestä yleensä kerrotaan ensin sen rahakas ammatti ja useimmat miehet pitää vähän niin kuin huijata tai manipuloida sitoutumaan. Mutta samalla se ottaa vahvasti kantaa siihen oletukseen, että nainen ei voisi olla tyytyväinen ilman parisuhdetta, tai että yhden illan jutut kertoisivat aina vain naisen pahoinvoinnista ja epävarmuuden paikkailusta. How I met your mother -maailmassa yhden illan jutut yleensä yhä kertoo siitä, että naisella nyt vaan on taustallaan jotkut mystiset ”daddy issues”, mutta toisaalta esittää myös mahdollisena tilanteen, jossa suhde päättyy naisen haluttomuuteen sitoutua, ei miehen. Tietenkään sen ei pitäisi olla radikaalia – mutta me eletään aika epätäydellisessä ja keskeneräisessä yhteiskunnassa, ja osaltaan ympäröivä populaarikulttuuri kertoo siitä. Tällä hetkellä analysoin esseetä varten mies- ja naiskuvia elokuvassa Moskova ei usko kyyneliin, vuodelta 1979. Siinä nähdään ilmeisesti onnellinen loppu: päähenkilö päätyy yhteen miehen kanssa, joka muun muassa ilmoittaa, että miehen on oltava valmis käyttämään väkivaltaa tapellakseen rakkauden puolesta, mies tekee perheessä päätökset ja naisen parempi menestys uralla on este rakkauden tiellä. Ainakin tähän verrattuna sanoisin, että eteenpäin ollaan menossa. Epäilen, että osa Sinkkuelämänkin vitseistä on jo sellaisia, ettei niitä nykyään kehdattaisi laittaa käsikirjoitukseen.

Ja siltikin: edes se Moskova ei usko kyyneliin ei ole pelkästään yksioikoisen naisvihamielinen. Se on hieno elokuva, jossa on moniuloitteisia henkilöhahmoja ja erilaisia tulkintoja sukupuolesta. Ja se on tehty Neuvostoliitossa vuonna 1979; totta kai se on oman aikansa tuote, vähän samalla tavalla kuin mikä tahansa nykyinen populaarikulttuuri tai vaikkapa Tolstoin Anna Karenina, joka sekin sisältää tosi häiritseviä kuvauksia seksuaalisuudesta tai naisista. Ne kertovat ympäröivästä kulttuurista ja, toki, samaan aikaan uusintavat ja tuottavat sitä. Se ei tarkoita, että ongelmalliset kohdat pitäisi nieleskellä tai hyväksyä. Mutta jos systemaattisesti lopettaisin kuluttamasta viihdettä ja populaari- tai korkeakulttuuria, joka normittaa ärsyttävästi, aika pieneksi kävisi elinkupla. Tässä asiassa en halua elää kuplassa. Mieluummin haluan analysoida, kommentoida ja rantata silloin, kun tarve vaatii. Ihan hyvin sujuu multitaskaaminen, kun syö jäätelöä suoraan paketista, räkättää sarjan hyville jutuille ja välillä pitää palopuheita – ja toivoo, että joskus tulisi vielä valtavirtaankin hömppäsarja, joka tuntuisi yhtä vapauttavalta kuin Almodovarin Kaikki äidistäni aikoinaan tuntui.