Paras viikonloppu alkaa tästä. Rage Against The Machine ravistelee viikon pois harteilta, laitan salaattia ja pogoan yksin keittiössä ja muistan sen miten teininä sai pitissä aina turpaan, ne kymmenet mustelmat ympäri kroppaa, liukastui märällä puulattialla Tuntumassa ja ennen kuin ehti ymmärtää kaatuneensa, kymmenen käsiparia nosti pystyyn. Kerran pogottiin neljän hengen voimin kaverin makkarissa PMMP:tä niin äänekkäästi, että sen seurauksena tuli naapurin valituksen seurauksena varoitus. Ja siinä asunnossa oli sentään pidetty kymmenien henkien voimin kotibileitä ilman minkäänlaisia valituksia. Ja neljä tyttöä ja PMMP onnistui luomaan niin tuhoisan metelin.

En tiedä, olisiko kamalan kliseistä sanoa, että ne hetket muistuttavat elossaolemisesta. Adrenaliinista. Siitä, kun asiat tuntuvat. Saman tekee hikinen salitreeni, Helsingin auringonlaskut ja hyvät kirjat. En tajua, miten elin koko viime vuoden Lontoossa ilman suomenkielistä kaunokirjallisuutta. En ikinä ryhtyisi siihen uudestaan.

Surujenkerääjä teki sen, mitä parhaat kirjat tekevät. Se herätti heti ensimmäisellä sivulla riemukkaan tunteen, että joo niinpä, just näin, saatana tää osuu ja toisaalta tutun epätoivon, että joku on ehtinyt ja osannut pukea kaikki fiilikset jo sanoiksi.

Välillä sitä kaipaa turtumista, väsyneitä rutiineja, sitä kun avaa telkkarin ja rämpyttelee kanavia edestakaisin ennen kuin menee nukkumaan. Eikä siinä mitään, se on ihan ookoo. Ei tarvitse koko ajan hengittää niin helvetin intensiivisesti, analysoida ja perata, ei kukaan sellaista jaksa. Trendikkäästi olla läsnä. Mutta kun saan käsiini pohjamutia ravistelevan kirjan, muiston tai biisin, ajattelen, että se on sittenkin kaikista parasta. Että muistaa miltä oikeasti tuntuu, sattui se sitten tai ei.