Nokkosenkukkia
Mietin jonkin aikaa ennen kuin kirjoitin tämän postauksen. Missä menee raja, että on kertonut liikaa? Mistä ylipäänsä on sopivaa bloggata? Mutta sitten toisaalta – ne, jotka lukevat ja tietävät, tietävät jo valmiiksi. Toiset lukevat tietämättä, ja toisille ne tarinat toimivat yleisellä tasolla, nimiä tietämättä. Toiset lukevat, eikä jutuista aukea yhtään mitään, silloin voi aina klikata itsensä toisaalle.
Kun kauheita asioita tapahtuu, ne tapahtuvat oikeasti ja oikeille ihmisille. Kuolema ei lakkaa olemasta siksi, ettei kukaan kehtaa puhua siitä. Ja niinpä päätin kirjoittaa episodin vierailusta hautausmaalla ja kuinka aloin pikku hiljaa uskoa, että jokin korkeampi taho koettaa ehdoin tahdoin muuttaa melankolian mustaksi huumoriksi.
Perjantaina keräsin kukkivia nokkosia vesisateessa, kuuntelin liian monta kertaa Laura Närhen Mä annan sut pois ja valmistauduin itkemään perusteellisen ja tyhjentävän itkun. Otin bussin hautausmaalle. Siellä oli hiljaista ja rauhoittavaa, näppäilin koordinaatit esiin tekstareista, tutkin karttaa. Lähdin harhailemaan oikealle paikalle.
Ja harhailin.
Ja harhailin.
Käännyin, etsin, eksyin, harhailin lisää.
Tallailtuani hautausmaata kukkaset kädessä jo toista tuntia, alkoi itkettävä surkeus muuttui ärtymykseksi. Että mitä perkelettä, kuka eksyy hautausmaalle? Ja että kuinka kauan kannattaa etsiä, ennen kuin tajuaa luovuttaa? Ja että mitä niille kukkasille silloin tehdään, viskataan jonnekin satunnaisotannalla valitulle haudalle?
Vai viedään kimppu kiltisti kotiin? Mitä sille perusteelliselle itkulle sitten tapahtuu?
Nenäliinat valmiiksi taskuun runtattuna voi tuntea itsensä aikamoiseksi idiootiksi.
Maailma on paskamainen eikä anna surra rauhassa. Jotenkin laukussa painaneen punaviinipullon korkkaaminen olisi sopinut tilanteeseen, mutta tuntui vähän turhan brutaalilta. Sitä paitsi en varmaan olisi löytänyt sen jälkeen koko paikasta enää pois. Humaltuminen perjantai-iltana hautausmaalla, siinä on jo epäilyttäviä sävyjä.
Samalla nousi mieleen, että yhden ihmisen olisin kyllä tiennyt arvostavan tilanteen naurettavaa tragikomiikkaa. Siellä se olisi lällätellyt ja kehottanut avaamaan jo viinin. Joo ei millään pahal mut tollanen ei kyl yhtään oo mun tyylii.
Ja jos jossakin toinen on läsnä, se on niissä vitseissä, jälkeenjääneissä muistoissa ja nokkosten poimintapaikoilla, tuoksuissa ja resepteissä, suitsukkeissa, valokuvissa, Kallion baareissa, Soukan lähimetsikössä, Käpylässä ja dyykkauspiknikillä. Unissa. Kaipauksessa. Koko ajan, kaikessa. Ei vain hautausmaalla, vaan siellä, missä oli elämä.
