Nokkosenkukkia

Mietin jonkin aikaa ennen kuin kirjoitin tämän postauksen. Missä menee raja, että on kertonut liikaa? Mistä ylipäänsä on sopivaa bloggata? Mutta sitten toisaalta – ne, jotka lukevat ja tietävät, tietävät jo valmiiksi. Toiset lukevat tietämättä, ja toisille ne tarinat toimivat yleisellä tasolla, nimiä tietämättä. Toiset lukevat, eikä jutuista aukea yhtään mitään, silloin voi aina klikata itsensä toisaalle. 

Kun kauheita asioita tapahtuu, ne tapahtuvat oikeasti ja oikeille ihmisille. Kuolema ei lakkaa olemasta siksi, ettei kukaan kehtaa puhua siitä. Ja niinpä päätin kirjoittaa episodin vierailusta hautausmaalla ja kuinka aloin pikku hiljaa uskoa, että jokin korkeampi taho koettaa ehdoin tahdoin muuttaa melankolian mustaksi huumoriksi.

Perjantaina keräsin kukkivia nokkosia vesisateessa, kuuntelin liian monta kertaa Laura Närhen Mä annan sut pois ja valmistauduin itkemään perusteellisen ja tyhjentävän itkun. Otin bussin hautausmaalle. Siellä oli hiljaista ja rauhoittavaa, näppäilin koordinaatit esiin tekstareista, tutkin karttaa. Lähdin harhailemaan oikealle paikalle.

Ja harhailin.

Ja harhailin.

Käännyin, etsin, eksyin, harhailin lisää. 

Tallailtuani hautausmaata kukkaset kädessä jo toista tuntia, alkoi itkettävä surkeus muuttui ärtymykseksi. Että mitä perkelettä, kuka eksyy hautausmaalle? Ja että kuinka kauan kannattaa etsiä, ennen kuin tajuaa luovuttaa? Ja että mitä niille kukkasille silloin tehdään, viskataan jonnekin satunnaisotannalla valitulle haudalle?

Vai viedään kimppu kiltisti kotiin? Mitä sille perusteelliselle itkulle sitten tapahtuu?

Nenäliinat valmiiksi taskuun runtattuna voi tuntea itsensä aikamoiseksi idiootiksi.

Maailma on paskamainen eikä anna surra rauhassa. Jotenkin laukussa painaneen punaviinipullon korkkaaminen olisi sopinut tilanteeseen, mutta tuntui vähän turhan brutaalilta. Sitä paitsi en varmaan olisi löytänyt sen jälkeen koko paikasta enää pois. Humaltuminen perjantai-iltana hautausmaalla, siinä on jo epäilyttäviä sävyjä.

P8280006.JPG

Samalla nousi mieleen, että yhden ihmisen olisin kyllä tiennyt arvostavan tilanteen naurettavaa tragikomiikkaa. Siellä se olisi lällätellyt ja kehottanut avaamaan jo viinin. Joo ei millään pahal mut tollanen ei kyl yhtään oo mun tyylii.

Ja jos jossakin toinen on läsnä, se on niissä vitseissä, jälkeenjääneissä muistoissa ja nokkosten poimintapaikoilla, tuoksuissa ja resepteissä, suitsukkeissa, valokuvissa, Kallion baareissa, Soukan lähimetsikössä, Käpylässä ja dyykkauspiknikillä. Unissa. Kaipauksessa. Koko ajan, kaikessa. Ei vain hautausmaalla, vaan siellä, missä oli elämä.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua, eli viisivuotissuunnitelmaa takaperin tutkiessa

muokattuDSC02748.jpg

Kun kävelee kampukselle hakemaan kuudennen kerran uuden lukuvuositarran, sitä tulee mieleen kaikenlaista.

Kuudes vuosi. Voi pojat.

Viisi vuotta sitten näille kulmille käveli tytsy, jolla oli ihan toisenlaiset käsitykset itsestään, elämästä ja tulevaisuudesta. Vähän huonosti salattua omahyväisyyttä, itsehillintää ja jäätävä kauhu, ettei oikeasti olisikaan vielä niin seesteinen kuin koetti olla. Feikit helmikorvakorut korvissa ja Seppälän jakussa koetin käydä jostakin tyystin toisesta tyypistä. Ostin valkoisen pöytäliinan ja hengasin Stockalla, uneksin turvallisuudentunteesta, toisenlaisesta teini-iästä ja täydellisestä keskiluokkaistumisesta. 

Seppälästä ostettu jakku istui huonosti, ja niin istui se silloin kaavailemani tulevaisuuskin.

Viisivuotissuunnitelmaan kuului valmistuminen, vakiintuminen ja vakaa työpaikka. Koko ajan taisin pelätä jääväni kiinni itselleni ja muille siitä, etten ollutkaan se tyyppi, joka koetin olla.

Viidessä vuodessa, ajattelin, siinä ajassa ehtii kasvaa jo aikuiseksi. Ihana kakskymppinen, ihan totaalisen kujalla. Jos kävelisin silloista itseäni vastaan kampukselle, tekisi mieli ravistella ja sanoa elä hei vähän, älä pelkää ja häpeä niin kamalasti kaikkea. Ja että aikuistumisesta voidaan tsägällä keskustella uudestaan siinä kolmenkympin tienoilla – luultavasti silloinkin vain todeten, että lykätään sitä jälleen se viis vuotta aikataulussa eteenpäin. Seesteisyyden odottelemisesta olen toistaiseksi katsonut parhaaksi luopua, hittoako mä sillä. 

Teen gradua varten listoja; niihin eksyvät samat jutut, jotka kiinnostivat jo teini-iässä. Ostan punaisia kenkiä enkä jaksa enää hävetä. En toivo tehtyjä tekemättömiksi kauhean usein tai koeta niin kamalalla vimmalla muuttua toiseksi. Feikit helmikorvakorut hävisivät pari toisensa jälkeen, nykyään korvalehdissä killuu metalliset silmät.

Mitä sitä silloin pelkäsi?

Hulluutta, keskeneräisyyttä, turvattomuutta?

Levottomuutta, itseään, punaisia kenkiä? 

Sitä, ettei mikään ole varmaa?

Muistan, kuinka erilaiset illuusiot alkoivat pikku hiljaa poksahdella. Fuksivuoden jälkeen muutin Alppilaan, istuin purkamattomien laatikoiden keskellä, sporat kulkivat ikkunan alla ja tajusin voivani hengittää vapaasti ensimmäistä kertaa aikoihin. Kuva tulevasta romahti, rakensin muutaman uuden, nekin romahtivat. Aina tilalle tuli uusia. Muutin takaisin Kumpulaan, siinä välissä Lontooseen, jälleen Kumpulaan, ja poikkeuksetta ihan erilaisissa viritelmissä kuin silloin joskus ajattelin. Jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua.

– Jestas. Mulla taitaa olla enemmän yhteistä sen 16-vuotiaan minäni kuin kakskymppisen kanssa, totesin ääneen. 

– Se on hyvinkin mahdollista. Mutta haittaako se?

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä