Oma huone

28.7.2015 Karla

Flunssapotilaan tomaattikeitto eli jämien sekametelisoppa

Viime päivinä on ollut niin synkät jutut ja niin synkät fiilikset, ettei liene väliksi kuvailla. Hohkaava kuume ei varsinaisesti parantanut asianlaitaa. Mutta tänään, varovaisesti, on menty parempaan suuntaan. Sain nukutuksi, olen parantumaan päin, ja tulin vahingossa tehneeksi ihan perkeleen hyvää tomaattikeittoa. Fanitan tomaattikeittoa, joka on linssikeiton ohella vakituisia lohturuokiani, ja erityisesti flunssapotilaana tämä versio natsasi. Oikeastaan keitosta ei ole olemassa kunnollista reseptiä (tämä on se syy, miksi tästä blogista ei lopultakaan tullut ruokablogia), koska tapani mukaan nakkasin sinne vähän mitä sattuu sitä mukaa kun sain ideoita, mittaamatta yhtäkään ainesosaa. Siitä tuli kuitenkin sen verran onnistunut sekametelisoppa, että otin asiakseni esittää jälkikäteisen summittaisarvion aineksista. Kaapista löytyivät muun muassa syömäkelvottomaksi kovettunut sämpylä, luomusitruunoita ja hanaviinin juomatta jääneet jämät.

Flunssapotilaan tomaattikeitto eli jämien sekametelisoppa

Tomaatteja (ns. iso kasa)

3 valkosipulinkynttä

1 kuivahtanut vaalea sämpylä

Mustapippuria

Sormisuolaa

Rosmariinia

Sitruunankuorta ja -mehua

Valkoviiniä

Oliiviöljyä (runsaasti)

Tarjoiluun: Fetaa

Pilko tomaatit ja valkosipuli ja kuumenna ne kattilassa oliiviöljyn kanssa (itse lotraan oliiviöjyä aika paljon). Liota hetki sämpylää, jos sen kuivahtaneisuus sitä vaatii. Murusta tomaattiseoksen sekaan mahdollisimman pieniksi paloiksi. Raasta sitruunankuori. Lisää mausteet oman makusi mukaan. Tarjoile fetan kanssa.

Rehellisyyden nimissä: kuva on paitsi myös aika rakeinen ja säälittävä kännykkäkuva, se on myös otettu eri tomaattikeitosta. Mä vaan ajattelin, että kuva ois kiva..

Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä

26.7.2015 Karla

Yksi viikko, kaksi ääripäätä

Tutusta reitistä tulee tuttu lämpö. Sitä tunnistaa oman odotuksensa: mä odotin Lontoossa ollessani niin paljon sitä, että kävelisin taas tämän reitin. Tutut talot. Tuttu pyöränkorjausliike. Järki tietää, ettei tästä tule helppoa, tunne laahaa perässä.

Kun avaa oven ja menee sisään avaimilla, tuntuu väärältä. Ovelta tulvahtaa tuttu tuoksu.

Sitä luulee tietävänsä jo, mutta aina silti tapahtuneen joutuu tajuamaan uudestaan.

Sitä luulee, ettei enää yllättyisi.

Sitä luulee – luuli – ettei näin ikinä voisi käydä.

Maustekaapin tyhjentäminen vihlaisee eniten. Savupaprikasta tulee muistoja, me laitettiin aika usein ruokaa yhdessä, kaapin perukoille on rytätty parsakaali-savutofu-piirakan ohje, otan sen talteen.

Otan lakanat, joihin olen vuosien varrella tottunut liittämään hyvät aamut ja krapulan ja Mean Girlsin. Myöhemmin olen tullut tenttiviikkojen jälkeen niihin tirauttamaan stressiväsymysitkun, tai käymään läpi ihmissuhdekuvioita, tai ihan vaan lojumaan. Otan pari kirjaa, 18-vuotislahjaksi askartelemani täysi-ikäisyyspakkauksen ja asunnosta toiseen mukana kulkeneen Katutaide ei ole katurikollisuutta -julisteen. Myöhemmin läikytän valkoiselle silkkimekolle punaviiniä ja riisun märät kengät juostessani sateessa bussipysäkiltä kotiin. Ei kun hetkinen, se saattoikin olla jokin toinen ilta. Satoiko torstai-iltana vai ei?

Gåsgrundissa on hetken kesä.

Vene pomppii aalloissa, se on kivaa. Aurinko paistaa, siellä on vapaasti lämmitettävissä oleva sauna, uin meressä ja sukellan ja kallio on lämmin iholla ja aaltojen ääni ja horisontti tekevät Gåsgrundista sillä hetkellä maailman parhaan paikan olla. Tästä voisi kirjoittaa aivan toisenlaisen postauksen. Hehkuttaa saarta, merta, aalloissa viilennettyä skumppaa. Mulla on hilpeitä kuvia ja paljon hyvää sanottavaa, se ei ole valhe. On yksi viikko ja kaksi päivää, jotka edustavat ääripäitä.

Mutta voiko sittenkään? Voiko asioita lohkoa päässään, leikkiä, ettei sitä edellistä päivää ole?

Ei ainakaan silloin, kun herää aamulla kurkkukipuun ja sateeseen ja heti ensimmäisenä muistaa kaiken taas uudestaan.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään