On aika ristiriitainen kesä. Ei helppo, sen kai tietänevät kaikki tällä hetkellä. On tosia hyviä iltoja, sitten on unia ja äkillisesti vihlaisevia tajuamisia ja sitä, kun hetkeksi unohtaa ja sitten muistaa. On Lintsin kalliot, ilmainen vuoristorata, sitten on CMX:n laulut ja ammottava aukko.

Eilen tanssittiin jälleen häitä, kiivettiin kylmässä kesäillassa Villa Elfvikin lintutorniin ja loppuillasta biletettiin olarilaista räppiä Bada Bingissä. Lähdettiin niin myöhässä, ettei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin hylätä bussit ja sulloa kampaus moottoripyöräkypärän alle, rytätä käsilaukku kainaloon, pitää helmoista kiinni ja toivoa parasta, kun huristeltiin prätkällä Espooseen. Edellisenä viikonloppuna muistin pitkästä aikaa, miltä tuntuu hukata sanat ja tyytyä piirtämään. Jäljensin Hugo Simbergin Kuoleman puutarhaa, ja tajusin, miten paljon olen kaivannut piirtämistä ja maalaamista. Lontooseen ei tullut mieleenkään ottaa mukaan välineitä (”Enhän mä niitä kuitenkaan niin usein käytä”), enkä paikan päälläkään sellaisia ostanut – mutta nyt niiden pariin oli rauhoittavaa palata. Kaikille fiiliksille ei vain löydä sanoja, lauseet tuntuvat jäykiltä tai teennäisiltä. Kuoleman puutarha on ollut mulle tärkeä kuva jo niin monta vuotta, että sen pariin palaaminen tuntuu lohdulliselta. Olen jo monta vuotta puhunut, että ottaisin tatuoinnin, jossa Kuolema kastelee kukkia vihreällä kastelukannulla. Toivottavasti sen saisi nyt aikaiseksi. Vaikka mustahuppuisessa luurangossa kiteytyvät pahimmat lapsuuden pelot ja painajaiset, Simbergin Kuolema on inhimillinen, arkipäiväinen olento – se tanssittaa tyttöjä laiturilla, hoitaa puutarhaa, tekee velvollisuutensa. Jos jonkin kuvan haluan pysyvästi iholleni, Simbergin Kuolema olisi se kuva. Niitä ankkureita, merihevosia ja muita merimiestatskoja ehdin harkita sitten myöhemminkin.

Onhan täs kaikenlaista. Olen sanonut viime aikoina niin aika usein, kun joku kysyy kuulumisia. Se tuntuu korrektimmalta kuin sanoa, että paskaaks tässä. Toisaalta se on myös kuvaavampi: kuten sanottu, on niitä hyviäkin hetkiä. Kaikenlaista pitää sisällään sen kaiken.

Kuvat: Jaakko Utriainen

Ulkona sataa vettä. Jos olen ihan rehellinen, se ei oikeastaan edes harmita kunnolla – kieltämättä se kuulostaa marraskuulta, mutta on ihan kotoisaa olla himassa, keittää toinenkin pannullinen kahvia ja kuunnella sateen ropinaa.

Kävin tällä viikolla Loviisassa, Turussa ja Naantalissa. Meriteema jatkuu siis yhä: olen unelmoinut omasta veneestä, suunnitellut ankkureihin ja merihevosiin liittyviä tatskoja ja opetellyt merimerkkejä. Jos jossakin vaiheessa huomaan olevani väärällä alalla, pidätän oikeuden muuttaa mieltäni ja hakea Kotkaan opiskelemaan merenkulkualaa (joo, käsittääkseni se vaatisi muutaman muunkin mulle vieraan osa-alueen haltuunottoa).

Torstaiyönä luin kannella vällyihin kääriytyneenä Puolikas keltaista aurinkoa, sitten nukahdin aaltojen ääneen. Niillä oli hyvä koettaa pyyhkiä mielestä Pan’s Labyrinthin aiheuttama vesiputoukseen verrattava itkukohtaus edellisenä iltana; kyseinen elokuva on aina ollut yksi maailman kauneimmista ja kauheimmista saduista, mutta koskaan aikaisemmin sen loppukohtaus ei ole saanut näin pahasti ajatuksia liikkeelle. Toisaalta, hyvä kai niinkin. Perjantaina sitten otettiin bussi Loviisasta Helsinkiin, pyörähdin kotona pariksi tunniksi, otin bussin Turkuun. Saunottiin, syötiin hyvää ruokaa ja mentiin aikaisin nukkumaan. Lauantaina kierreltiin koko päivä kaupungilla, kävin vihdoinkin testaamassa Tintån ja söin tajuttoman hyvän savusiikasalaatin (suosittelen!). Kakola oli ehdottomasti vierailun arvoinen, mutta sen herättämät ajatukset vaativat ehkä vähän enemmän sulattelua ennen kuin osaan purkaa kunnolla sanoiksi; on aika vaikea seistä pienissä selleissä, joiden ikkunoista näkyy vain taivas, ja olla järkyttymättä siitä, että viimeisimpiä seinäkirjoituksia koristavat päivämäärät vuosilta 2004 ja 2005. Kontrollin ja vallan teemat ovat vahvasti läsnä niin itse rakennuksessa ja sen historiassa kuin taideteoksissakin. Menkää itse ja katsokaa.

Kakolan synkkyyden jälkeen oli helpottavaa päästä ulos raittiiseen ilmaan ja Naantalin meren äärelle kahville, vaikka kyseistä kahvilaa tuskin kukaan jälkikäteen viitsisikään suositella – mun suklaaleivos oli hyvä, mutta protestointia seurueessa herätti muun muassa toisen leivoksen homeinen pohja, taustalla pauhaava hevi ja sitä säestävä urheiluselostus.

Yhteenvetona: menkää Loviisaan tai minne tahansa meren äärelle, menkää Turkuun, Tintåån ja Kakolaan, menkää Naantaliin – mutta älkää valitko vihreitä marsipaanileivoksia siinä rantakahvilassa, jossa lapset leikkivät pomppulinnassa.