Eilen tajusin jotakin aika isoa. Sen ei pitänyt oikeastaan olla mitenkään hirveän kummoinen päivä. Ilta oli venynyt edellisenä päivänä, yhdet vaihtuivat pariksi ja parit kolmansiksi, ja niin edelleen, kunnes seistiin neljältä aamuyöllä kadulla ihmettelemässä, miten sitä pääsisi kotiin. Heräsin vähän krapulaisena, torkahtelin kahteen. Kun viimein nousin ylös, hain kahvia ja pari aamiaisleipää enkä jaksanut edes ajatella meikkaamista tai piilareita.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, lähdettiin kuitenkin liikkeelle ja päädyttiin Victoria Parkiin eväiden kanssa. Mies kirjakauppa-veneellä soitti klarinettia ja ihmiset soutelivat lammella. Me syötiin rasiasta suoraan sormin viinilehtikääryleitä ja oliiveja. Ja sitten yhtäkkiä mun tajuntaan jysähti. Miten tajuttoman, häkellyttävän onnelliseksi sitä tuntee itsensä.

Monena päivänä olen hymyillyt kadulla ilman varsinaista syytä. Tai onhan noita syitä: hymyilyttää hyvät biisit, salitreenit, lisääntynyt valo, parisuhde. 

Jos joku olisi joskus kertonut sille teini-ikäiselle pahimpien kriiseilyjen keskellä, miten paljon paremmaksi maailma ympärillä muuttuu ja miten varmuus kasvaa, en tiedä olisinko uskonut. Toivottavasti. Vuosi vuodelta olen ollut onnellisempi, ja eilen tuntui, että nyt huidellaan jo pisteessä, että siihen onnen tunteeseen on hetkittäin tikahtua. Just nyt, ja tässä, on vaan ihan älyttömän paljon hyvää.

Aika paljon olen vuosien varrella harmitellut sitä mitä en ole tai mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Olen noloillut suotta ja sadatellut milloin mitäkin. Olen vääntänyt itseäni väärältä tuntuviin rooleihin ja tilanteisiin, koettanut olla tyynempi tai äänekkäämpi, sovinnaisempi tai räväkämpi, kokenut olevani jotakin väärällä tavalla tai tilanteessa. Aivan varmasti teen välillä niin jatkossakin. En ole ikinä tuntenut erityistä vetoa zeniläiseen mielenrauhaan tai seesteisyyteen, valmiiksi tulemiseen. Mutta se hetki, kun tajuaa olevansa hiusmartoa myöten täynnä riemua, energiaa ja tyytyväisyyttä, se on upeinta, mitä hetkeen on tapahtunut. 

En ajatellut jäädä laakereilleni makaamaan omalle mukavuusalueelle. Se ei ole tehnyt onnelliseksi, eikä liioin rajojen jatkuva koettelu, stressirajan venyttäminen hajoamispisteeseen saakka. Rehellisesti sanottuna mulla ei ole vieläkään aavistustakaan, missä suhteessa niiden testaaminen on sopinut, tehnyt vähän vähemmän pelokkaaksi ja vähän enemmän häpeilemättömän epä-ekstrovertiksi, mikä tässä kaikessa on johtanut tähän hetkeen. Mutta sen tiedän, että tällä energialla aion tehdä myös jotakin jatkossa vähän enemmän. En halua enää ainoastaan kiukutella aamuisin lehden äärellä siitä, että maailma menee väärään suuntaan. Haluan tehdä jotakin, pitää vähän meteliä. Haluan tehdä sellaisia asioita, joissa tiedän olevani hyvä, ja myös niitä, joissa olen ihan surkea. Tärkeissä asioissa tulen varmaan jatkossakin hakkaamaan päätäni betoniseinään, jos tarve vaatii. Niiden lisäksi ajattelin keinua enemmän, tuijotella merta, treenata ja syödä suklaata. Juoda punaviiniä ja aloittaa uusia asioita. Olla syyllistymättä. Hymyillä niille, jotka välttävät kadulla katsetta, ja lukea hyviä romaaneja.

Hitto, että elämä osaa olla kivaa välillä.