Oma huone

12.7.2018 Karla

Raskas ruumis

DSC08283 (3).JPG

Pitkään ajattelin, että olen päässyt kohtalaisen vähällä raskauteni kanssa. Pohdittiin yhdessä jonkun kanssa, että suomen kielen sana raskaus on itse asiassa aika kammottava. Missä muussa kielessä lapsen odottamiseen viitataan korostamalla sen odottavan ruumiin painoa, sen venymistä äärirajoille?

Nyt olen sitä mieltä, että suomen kieli on tässä yhteydessä sattuvimmillaan. Raskaus on oivaltavuudessaan kertakaikkisen korvaamaton ilmaisu – raskaus voi olla monia asioita, mutta ainakin itse tässä vaiheessa allekirjoittaisin väitteen, että raskasta se jossakin pisteessä tulee todennäköisesti olemaan.

Laskettuun aikaan on vajaat kaksi viikkoa. Marraskuusta, jolloin istuin kylppärissä ja tuijottelin hailakkaa viivaa epäuskoisena, on kulunut jo pieni ikuisuus eli reilu kahdeksan kuukautta (raskauteen liittyvä matematiikka on muuten ihan oma lukunsa; vaikka kukaan muu ei tajua raskausviikoista puhuttaessa yhtään, millaisesta ajanjaksosta puhutaan, raskaana olevana kuukaudet taas hahmottuvat äärimmäisen huonosti – puhumattakaan siitä, että viikkoja lasketaan käytännössä viimeisistä menkoista eli ajalta, jolloin bebestä saattoi olla olemassa lähinnä itsepintainen ajatus. Itse olen sekoillut viikkojen lukumäärän kanssa ihan viime kuun tienoillakin vielä).

Noihin kuukausiin mahtuu paljon. Niihin mahtuu riemua, iloa, pelkoa, paniikkia, läheisyyttä ja yksinäisyyttä. Mielessä tapahtuvien liikahdusten lisäksi siihen liittyy myös jotakin vastaansanomattoman kehollista. Turvonneita nilkkoja, paisuvaa ruumista, oman tutun kropan katoamista. Painavammiksi muuttuvia askeleita ja tulehtuneita jännekalvoja. Puuskuttavampaa hengitystä, piteneviä portaita. Laskevaa hemoglobiinia, huimausta, vihlovia kipuja, särkyä ja unettomiksi jääviä öitä.

Aikomukseni oli pitää turpani kiinni mahdollisimman pitkään näistä tympeältä tuntuvista yksityiskohdista. Edes itseäni ei kiinnosta puhua turvonneista nilkoistani, miten helvetissä kiinnostaisi siis ketään muutakaan?

Tämä on todennäköisesti ihan totta. Toisaalta tympeissä yksityiskohdissa piilee myös jotakin sellaista, mikä on merkittävää. Mielen liikahtelua ei voi erottaa muuttuvasta ruumiista. Ruumiista ei todennäköisesti koskaan tule tyystin sama kuin se joskus oli. Palautumisesta puhuminen on harhaanjohtavaa – vaikka entisiin mittoihin voisikin päästä, muisto raskaudesta ei todennäköisesti koskaan katoa. Se jää, se säilyy. Siinä ei ole mitään väärää, mutta on se pelottavaa. On ihan helvetin pelottavaa herätä eräänä aamuna naisena, joka joutuu ottamaan tukea sängyn laidoista päästäkseen ylös ja purra huulta, ettei parahtaisi polvien ja jalkapohjien vihlovaa kipua. Pääsin pitkään helpolla, mutta viimeisen raskauskolmanneksen aikana aloin tuntea lievää pakokauhua, kun painon nouseminen ei osoittanut mitään merkkejä laantumisesta.

Ei tuntunut olevan mitään väliä, syönkö kahvipöydässä tyrkyllä olevat pullat vai en. Käynkö salilla vai ei. Syönkö salaatteja vai pitsaa, hedelmiä vai suklaata.

Painoni on pysynyt useamman vuoden suurin piirtein samoissa lukemissa. En ole koskaan painanut kuuttakymmentä kiloa. Ensimmäisen kerran neuvolassa vaa’alla painoin 59 kiloa. Viime kerralla luku oli 82,5 kg. Se on aika jäätävän iso muutos ihmiselle muutamassa kuukaudessa. Ja kyllä, se tuntuu pahalta, vaikka oma reaktio siihen sekin tavallaan nolottaisi. Sen ei pitäisi olla iso asia. Sen ei pitäisi kuulua kenellekään. Ja silti, samaan aikaan kun yrittää itse opetella sietämään kipuja ja särkyjä ja peilikuvaansa, ruumiin rajat tuntuvat muuttuneen toisille ihmisille tyystin näkymättömiksi.

Vatsaan kosketaan, vieraalta tuntuvaa kehoa kommentoidaan, siitä vitsaillaan, sitä kauhistellaan ja ihmetellään. Koska olet viimeksi kommentoinut ihmiselle, miten helvetin iso siitä on sitten viime näkemän tullut? Raskauteen eivät tunnu yltävän normaalin kohteliaisuuden rajat. Raskaana olevan ruumis kuuluu kaikille, se ei ole yksityinen, sen kosketteleminen ja kommentoiminen ovat arkipäiväistyneitä asioita.

Välillä tekee mieli huomauttaa, että hei, se on yhä mussa kiinni, kun joku varoittamatta laskee kätensä raskausvatsalle (ja sivumennen sanoen: vaikka ei olisi, ei sen lapsenkaan ruumis täysin vailla rajoja tule olemaan). Miltä ihmisistä yleensä tuntuisi, jos joku laskee kätensä kysymättä vatsalle? No, se ei tunnu raskaana ollessa yhtään sen loogisemmalta tai normaalimmalta.

Koskemista on onneksi sittenkin aika vähän, harvakseltaan. Kommentteja tulee sitäkin enemmän. En tiedä, kumpi tuntuu pahemmalta: päivät, jolloin on jokseenkin kotonaan omassa muuttuvassa kropassaan ja joku katsoo tarpeelliseksi vetää takaisin todellisuuteen muistuttavalla, miten jäätävän kokoinen on, vai sellaiset päivät, kun sitä ei todellakaan ole sinut vihlovien kipujen ja peilikuvan kanssa.

Siihen sopeutuminen, että kropassa kasvaa joku toinenkin – että oma ruumis antaa periksi, kasvattaa ja kantaa toista ihmistä – se ei ole ihan pieni asia. Alkuraskaudesta, kun vatsa alkoi kasvaa, se oli paitsi kiehtovaa, myös todistus peruuttamattomasta muutoksesta. Pelkäsin sitä, etten voinut irtisanoutua tilanteesta enää hetkeksikään, kieltää raskauden olemassaoloa ja hengailla; että jokin omassa maailmassani on väistämättä muuttunut; että ihmiset katsovat pian kohti ja näkevät vain ja ainoastaan äidin. Vaikka monet raskauteen liittyvät asiat ovat tehneet onnelliseksi, en voi kirkkain silmin väittää, että kaikki olisi sitä. Omaan ruumiiseen liittyvä venyminen venyttää ja kiristää ihon ja lihasten lisäksi hermoja ja minäkuvaa. Yrittäessäni ymmärtää, mitä se itse asiassa tarkoittaa tässä maailmassa – olla toisen ihmisen äiti – on paitsi ihanaa ja pökerryttävää, myös pelottavaa, omituista, valtavaa. Siinä ei kaivata ketään ulkopuolista kertomaan, että sinä olet valtava.

Ensimmäistä kertaa vuosiin epäröin jakaa kuvia kesähelteillä syödyistä jäätelöistä, leffakarkeista. Tuntuu, että ihmiset tuhahtelevat ja paheksuvat: ei ihmekään, että siitä tuli noin valtava, kun se kerran mättää tota sokeria naamaansa ihan yhtä soittoa. Tämä on tietysti ihan paskaa, mutta ottaen huomioon, millaisia asioita ihmiset suustaan päästävät, ei kai voi ihmetellä, että tällainen ajatus välillä eksyy päähän.

En ihan tajua, miksi raskaus kaventaisi oikeutta yksityisyyteen tässä asiassa – niin kauan kuin neuvolalla ei ole syytä huolestua, en näe, miksi muilla kanssaihmisillä on oikeus kommentoida raskaana olevan ulkonäöstä ihan mitä tahansa kuraa. Ja sivumennen sanoen: tähän mennessä neuvolassa on lähinnä kohautettu olkia, kun olen valittanut painostani, ja todettu, että synnytys auttaa tähänkin vaivaan. Olen kuullut, että joillakin on negatiivisia kokemuksia tästä, mutta itselleni niitä ei ole kertynyt. Vaikka joka kerta käyn vaa’alla neuvolassa, yhtään ikävältä tuntunutta kommenttia en ole siellä kohdannut, lähinnä myötätuntoa ja asian kuittaamista sillä, että sellaista se nyt vain joillakin on. Uskon, kunnes lähden ulos ja kohtaan kadulla jonkun, joka levittää silmänsä suuriksi ja puuskahtaa: sä oot kyllä ihan valtava. Sä näytät siltä, että odotat tyyliin kaksosia. Miten sä voit olla noin iso?

Aluksi se ei häirinnyt ehkä ihan yhtä paljon. Heitin aika vapautuneesti läppää aiheesta itse. Samalla kun vaikeudet yltää kengännauhoihin vituttivat, ne myös naurattivat. Näinä viikkoina naurattaa kerta kerralta vähän vähemmän. Tässä vaiheessa alan olla aika kypsä – se, että yksistään ruumiin paino sattuu ja koskee, hirvittää ja tekee liikkumisesta hidasta, on sillä tavalla yksityistä, että sitä ei välttämättä välitä vastailla kysymyksiin, joihin ei tiedä vastausta. Helvetistäkö minä tiedän. Minä olen paitsi mieleni, myös ruumiini, mutta se ei tarkoita, että osaisin kontrolloida kaikkia sen muutoksia tai haluaisin edes yrittää. Vuosikausia kävin tuhoon tuomittua taistelua omaa kroppaani vastaan, enkä viitsi ryhtyä siihen enää uudestaan. Nykyisin olen pyrkinyt pois armottomuudesta ja korvannut loputtoman pakottamisen ja ryöpyttämisen toisenlaisilla tavoilla. Olen helvetin onnellinen, etten ole enää teini, etten enää asettaudu jatkuvasti itseni ulkopuolelle nähdäkseni itseni toisten silmin, että pyrin useammin tuntemaan itseni kuin tarkkailemaan loputtomasti. Painoon liittyvät kommentit ovat omiaan synnyttämään häpeää, vierauden tuntua suhteessa omaan ruumiiseen. Toisten katseiden kautta zoomaamiseen on helppoa eksyä, vaikeampaa löytää takaisin. Siksi soisin, että ketään ei siihen kannusteta.

Kuten Leena Putkonen tänään Hesarin kolumnissaan totesi (HS, 12.7.2018), toisten ihmisten paino ei kuulu sinulle. Se, onko toinen raskaana, ei varsinaisesti nähdäkseni ole poikkeus tähän sääntöön. Siispä seuraavan kerran, kun olet laukoa raskaana olevan ulkonäöstä kommentteja, mieti kaksi kertaa, onko se todella tarpeen. Vinkki: todennäköisesti ei.

Perhe Raskaus ja synnytys Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

2.7.2018 Karla

Maailma tarvitsee lisää ihanaa velttoilua

Terveisiä täältä äitiyslomalta! Täällä kuulkaas lekotellaan seuraavat kuukaudet ilman, että palkkatyöt ikävästi häiritsevät arkea. Sängystä saattaa aamuisin kiskoa joku tyyppi (näin olen antanut itselleni kertoa), mutta herätyskello ei kertaakaan herätä ihan liian aikaiseen palaveriin tai kyttäämään särisevää ruutua pahaa kahvia särpien (paha toimistokahvi on kyllä valheellinen klisee – meillä oli toimistolla yleensä oikein hyvää kahvia).

Tänään starttasi kolmas viikko, jonka vietän vapaana palkkatyön ikeestä. Oikeastaan äitiyslomasta puhuminen lakkasi myös olemasta totta tänään, sillä tästä päivästä lähtien minulla ei ole työsuhdetta, josta varsinaisesti olla vapaalla. Tätä voisi joku toinen kutsua työttömyydeksi, mutta se ei nyt tällä kertaa ole pääasia. Olen kuitenkin kuluneiden viikkojen aikana lötköillessäni pohtinut aika paljon palkkatyötä ja sen merkitystä, samoin kuin vanhemmuutta, perhevapaita sekä – yllätys, yllätys – sukupuolta ja yhteiskuntaa.

Olen lainannut tämän postauksen otsikon Juhana Vartiaisen kolumnista, jonka Helsingin Sanomat julkaisi vuosia ennen kuin kukaan keksi puhua synnytystalkoista. Valitettavasti olen pitkälti muistini varassa, sillä Vartiaisen kolumnia ei enää Helsingin Sanomien sivuilta löydy. Tuohtuneet keskusteluketjut sen sijaan ovat tallessa ja todistavat, että muistan keskeisen pointin ihan oikein: Vartiainen kysyi kolumnissaan varsin provokatiivisin sanakääntein, kannattaako kotiäitinä olemista eli ihanaa velttoilua tukea veronmaksajien rahoilla.

Tapahtui se, mitä yleensä tapahtuu, kun joku kommentoi julkisuudessa suomalaista perhevapaajärjestelmää. Internet räjähti.

Niin se räjähti silloinkin, kun Timo Soini puhui kotiäitivihasta (Mistä kotiäitiviha kumpuaa? 17.2.2018), Virpi Salmi kehotti muijia menemään töihin (Helsingin Sanomat, 15.2.2011), Nina Mikkonen kertoi, että päivähoito on natsi-Saksan keksintö (Iltalehti, 19.1.2009), Sirpa Selänne kertoi, että naisen paikka on kotona hoitamassa lapsia (Ilta-Sanomat, 7.2.2017) tai Palkansaajien tutkimuslaitos julkaisi tiedotteen uudesta tutkimuksestaan, jonka mukaan ”lasten kotihoidon tuki vähentää äitien työllisyyttä, pidentää lasten kotihoitojaksoja ja lisää neuvolatesteissä ilmeneviä lasten kehitysongelmia” (Palkansaajien tutkimuslaitos, 30.5.2018).

Vaikka kyseessä on yksi lempipaasausaiheistani, tällä kertaa pointtini ei ole laveasti kerrata niitä kaikkia syitä, mistä kaikista syistä Suomessa tarvitaan kipeästi perhevapaauudistusta (esim. täällä ja täällä ). Summa summarum: järjestelmä ohjaa tällä hetkellä hyvin epätasa-arvoiseen hoitovastuun jakautumiseen, minkä seurauksena miehet käyttävät marginaalisen vähän perhevapaita ja naisten urakehitys sekä eläkkeet laahaavat jäljessä, nuoreen naiseen suhtaudutaan usein työmarkkinoilla lapsentekoriskinä (kuten muuan yrittäjä katsoi hyväksi kuluneen viikon aikana Twitterissä omalla nimellään muistuttaa) ja erityisesti prekaarissa työmarkkina-asemassa olevien naisten kohdalla perhevapaat tarkoittavat mustaa aukkoa naisen CV:ssä – väitän, että käytännössä lähes kukaan ei palkkaa henkilöä, joka faktisesti ei ole sillä hetkellä työmarkkinoiden käytettävissä, sanoi lainsäädäntö aiheesta mitä tahansa.

On siis monta hyvää syytä, miksi nykyisin olen vakaasti sitä mieltä, että Vartiaisella oli aikoinaan pointti Hesarin sivuilla provoillessaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin varauksettomasti samaa mieltä kaikesta perhevapaisiin liittyvästä. Tällä kertaa mietin perhevapaita koskevan keskustelun argumentteja ja taustaoletuksia yleisemmällä tasolla – ja jotakin sellaista, mikä häiritsee myös silloin, kun olen puhujien kanssa ratkaisusta samaa mieltä.

Kyllä, perhevapaat pitäisi kiintiöidä, jotta ne jakautuisivat tasaisemmin.

Kyllä, on ongelma, että tällä hetkellä perhevapaat jarruttavat naisten urakehitystä.

Kyllä, äidiksi tulevalla henkilöllä pitäisi olla ihan yhtä lailla oikeus työntekoon, itsensä toteuttamiseen, kuukausiliksaan, itsenäisyyteen ja ratkaisuihin, jotka ovat kyseisen ihmisen ja kyseisen perheen kannalta hyviä ja mielekkäitä. Kyllä kyllä kyllä.

Mutta kyse ei ole ainoastaan siitä, että naiset pitäisi saada takaisin pikapikaa työelämään. Kyse on siitä, että hoivaamisen ja lasten kasvattamisen ei tulisi riippua sukupuolesta.

Eräs piirre, joka on alkanut särähtää toisinaan korvaani, on urakehityksen saama painoarvo keskustelussa. Eikä siinä sinänsä mitään, sehän on äärimmäisen keskeinen osa kokonaisuutta. Se pitää voida sanoa ääneen, että naisten palkoissa ja etenemisessä näkyvät ne poissaolot, joita lapset ovat aiheuttaneet. Toinen kysymys onkin sitten se, mihin tällä maailmalla on niin helvetin kiire. Mitä väliä sillä on, jos ihmisen urakehitys ei etene nopeinta mahdollista vauhtia? Käytti ne pari vuotta sitten reppureissaamalla, tuijottelemalla merta yksinäisellä saarella tai lapsen kanssa kotona, kuka voi sanoa, että palkkatyössä puurtaminen olisi ollut tärkeämpää?

Asiassa on tietenkin monta puolta, niin kuin yleensä tuppaa olemaan. Palkkatyötä ei voi esittää yksiselitteisesti downshiftaamisen vastakohtana – palkkatyö sattuu monille ihmisille olemaan tärkeää myös muista syistä kuin ihan sen liksan tähden. Uralla eteneminen ei tarkoita ainoastaan kovaa ja dynaamista pöhinää, joka kuuluu pukumiehille ja -naisille, vaan se voi tarkoittaa mielekkäämpiä hommia (hyvällä tuurilla jopa sillä paremmalla palkalla, mutta aina ei sitäkään).

Se pointti, josta yritän saada otetta, on seuraava: elämä ei etene lineaarisesti pisteestä a pisteeseen b, eikä ole mitään lopullista maalia, johon olisimme kaikki yhtä lailla yhdessä pinkomassa.

Yllättävän usein olen viime aikoina löytänyt itseni miettimässä aikoja sitten lukemaani blogitekstiä Why we need stop devaluing femininity (20.3.2015). Samalla, kun pyrimme laajentamaan käsitystämme sukupuolesta, ei pitäisi heittää kaikkea feminiinisyyteen viittaavaa yli laidan – tai kuten Anne Thériault kirjoittaa, ”as we move towards viewing gender as more of a spectrum, we need to make sure that spectrum includes the color pink”.

Jo nyt on helppoa havaita, että ”rasavilliys” ja ”poikatyttöys” ovat yhteiskunnassa ehdottomasti enemmän ookoo kuin ”tyttömäisyys”. Kun tein kandidaatintutkielmaani 1940- ja 1950-luvulla kirjoitetusta tyttökirjasarjasta, eivät ne paheksutuimmat tytöt olleet villejä ja ”poikamaisia”. Ne olivat ne pimatsut, jotka kehtasivat flirttailla, meikata ja kikattaa.

Ai että miten tämä liittyy yhtään mitenkään perhevapaisiin tai vanhemmuuteen?

Se liittyy siihen, että jopa feminististen pyrkimyksien edistämisessä törmää toisinaan retoriikkaan, jossa perinteisesti feminiinisyyteen liitetyt asiat tulevat tavalla tai toisella dissatuiksi. Perinteiselle feminiinisyydelle en keksi parempaakaan termiä, mutta viittaan sillä laajasti erilaisiin asioihin, joita naisiin ja tyttöihin on totuttu liittämään: hoivaaminen, koti- ja prinsessaleikit, turhamaisuus, pinkki, hihittäminen, laittautuminen, romantiikka, pehmeys. Ehkä te saatte tästä kiinni, epämääräisyydessäänkin?

Se on tavallaan ymmärrettävää, sillä perinteinen feminiinisyys on tavallaan vaatimuslista, joka kahlitsee ja rajoittaa, sekä yrittää essentialisoida naisia tietynlaisiksi olennoiksi. Ei naisilla ole välttämättä yhtään mitään tekemistä edellä luettelemieni asioiden kanssa. On ärsyttävää, että hienovaraisesti paalutetaan kiinni sellaisiin asioihin, joihin ei koe minkäänlaista yhteyttä.

Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että se kaikki pitäisi heittää yli laidan. Itsenäisyyden korostaminen on usein paikallaan, mutta ei ihmissuhteisiin keskittymisessä siinäkään mitään vikaa ole. Erilaiset riippuvuussuhteet kuuluvat ihmisyyteen, olemassaoloon. Itse asiassa on aika julmetun kapitalistinen ajatus, että palkkatyön tulisi aina ja kaikissa tilanteissa mennä muiden tarpeiden edelle. Ei se mene. Ja se on ihan ookoo.

Itse näen ongelmaksi sen, jos hoiva kuuluu automaattisesti naisten tontille ja palkkatyö miesten. En olisi valmis luopumaan kummastakaan. Kun keräilin kamojani toimistolla ja tajuntaani jysähti tietoisuus palkkatyön loppumisesta, se otti enemmän koville kuin osasin edes odottaa. Ehkä tilanne olisi ollut erilainen, jos olisin lähtenyt perhevapaille tilanteesta, jossa minulla on työpaikka odottamassa. Tai sitten se olisi joka tapauksessa säikäyttänyt yhtä lailla. Selvää on, että lykätessäni kirjojani Ikea-kassiin ja vuosien varrella keräämiäni muistiinpanoja silppuriin, oli tulevaisuuden ajatteleminen ihan käsittämätöntä. Eikä kyse ollut rahasta, vaan ihan toisenlaisesta luopumisen tunteesta. Tom Hodgkinsonin dissaileva puhetapa palkkatyöstä ja joutilaan vanhemmuuden ihanuuksista ei tuntunut lainkaan kohtaavan sitä kouriintuntuvaa luopumisen tunnetta, jonka koin irrottaessani työpaikan avaimet omistani.

Nyt olen ehtinyt kaksi viikkoa hiukkasen jo sulatella asiaa, solahtaa toisenlaiseen rytmiin, ja ennen kaikkea totutella ajatukseen, että kohta rytmi kokee taas täysin uudenlaisen mullistuksen, ehkä isomman kuin koskaan. En ole murehtinut kahta viikkoa – muutos on tervetullut ja tuntuu hyvältä, ja tervetullut on myös se tyyppi, joka tulee ja pistää pakan monella tavalla sekaisin.

En tiedä, kuvailisiko kukaan tuntemistani ihmisistäni minua äidilliseksi. Todennäköisesti ei. En ole koskaan ollut erityisen innokas lapsi-ihminen. Silti on ollut selvää, että joskus haluan oman lapsen. No, nyt hän on tulossa tuota pikaa, ja sen myötä myös minusta on tulossa jonkun äiti, vaikka se vielä kuulostaa omiinkin korviin omituiselta.

Kun koetin muotoilla, mitä haluan tässä postauksessa sanoa, kirjoitin muistiinpanoihini yhen mieltäni askarruttaneista kysymyksistä varsin suorasukaisesti. Miksi äitiyttä pidetään niin vitun tylsänä?

Kierreltyäni ja kaarreltuani asiaa en tiedä, olenko vieläkään tullut minkäänlaiseen lopputulokseen. Väitän kuitenkin, että jo äitiydestä tai edes vanhemmuudesta puhuminen tuntuu lähtökohtaisesti vähän epäilyttävältä, oudolta. Ainakin se pitäisi tehdä mahdollisimman rempseästi ja reteästi, eikä suinkaan emotionaalisesti, jos haluaa säilyttää ihmisten silmissä edes rippeet uskottavuudestaan. Ainakaan ihmisen ei kuulu kadota mihinkään vauvakuplaan, jos aikoo tulla otetuksi vakavasti.

Ihmiset tuntuvat suhtautuvan äitiydestä puhumiseen äärimmäisen varovaisesti. Aika usein pyydellään suorastaan anteeksi, että sori kun mä nyt näitä vauvajuttuja, te ootte varmaan kaikki tosi pitkästyneitä. Tietysti raskaudesta tai vauvoista jauhaminen voi olla pitkästyttävää jollekulle, mutta niin voi olla harrastuksista, parisuhteesta, työkuvioista tai politiikastakin puhuminen, jos keskustelussa ei oteta toista osapuolta lainkaan huomioon – ja sehän on ihan yleisesti ottaen vain huonoa käytöstä. Kyllä vanhemmuudesta tai lapsista voi yleisellä tasolla keskustella, vaikka ei olisikaan lapsia tai aikeita hankkia niitä, voihan sitä pitää ihan yleisestikin kiinnostavana yhteiskunnallisena aiheena. Tai filosofinen aiheena. Tai nostalgisena silloin-kun-minä-olin-lapsi-aiheena. Tai ihan-mistä-näkökulmasta-nyt-vaan-tykkää-keskustella-aiheena. Ajatus, että lähtökohtaisesti vanhemmuudesta puhuminen tai innostuminen tuntuu oletusravoisetsi olevan jotakin, joka kaikille muille on todennäköisesti ikävystyttävää ja noloa, on vähintäänkin kummeksuttava. Vauvakuplassa olemiseen liittyy usein anteeksipyytelyä (tai sitten kaikkien naisten velvoittamista samaan ja sen pitäminen lopullisena totuutena elämästä, mutta tähän törmään itse vähemmän). Ihan kuin olisi jotenkin velvollisuus pahoitella sitä, että tässä elämässä on nyt tällaisia asioita meneillään, ja kuten ihmiset tuppaavat tekemään, he haluavat toisinaan puhua sellaisista asioista, jotka omassa arjessa tulevat vastaan.

Toinen väite: tällainen on ihan yhtä rajoittavaa ja naisvihamielistä kuin Nina Mikkosen tai Sirpa Selänteen vaatimukset, että naisten on sankoin joukoin jäätävä kotiin hoitamaan lapsia tai he ovat huonoja äitejä.

Tuntuu, että taustalla oletetussa tylsyydessä on jonkinlainen samanlainen epäluulo, joka koskee pinkkiä, hörhelöitä ja prinsessaleikkejä – ne ovat epäilyttäviä, koska ne tuntuvat pehmoilta. Ne eivät opeta olemaan itsenäisempi toimija, ne tuovat kaikuja maailmasta, jossa satujen prinsessat istuvat odottelemassa ja prinssit estoitta pussailevat nukkuvia neitoja, joilta ei paljon lupia tarvitse kysellä. Ei ole vaikeaa nähdä, mikä näissä tuntuu hankalalta. Silti maailma tarvitsee ennemmin lisää pehmeyttä ja herkkyyttä kuin vähemmän niitä. Haluan mieluummin maailman, jossa pojat saavat leikkiä nukeilla kenenkään estämättä kuin sellaisen, jossa prinsessaa ja kotia ei leiki enää kukaan. Prinsessaleikkejä voi leikkiä myös ilman epäilyttävästi ahdistelun oloisia huipennuksia, ja hoivaaminen ja hellyys tekevät hyvää ihan kaikille. Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin. Myös palkkatyön ja urakehityksen asettaminen arvon mittareiksi näyttäytyvät feministisestä näkökulmasta suorastaan ableistisilta, ja siksi perhevapaajärjestelmän uudistaminen vain kapitalismin lähtökohdista käsin jouduttamaan yhä kiireisempää työelämää olisi karhunpalvelus monille. Jos mietitään niitä asioita, jotka perinteisesti ovat kuuluneet ennemmin naisten kuin miesten elämään – kuten vaikkapa ihmissuhteisiin panostaminen, tunteiden näyttäminen, puhuminen, läheisyys – väitän, että maailma tarvitsee näitä yhä jatkuvasti enemmän. Ei se sitä tarvitse, että meillä kaikilla olisi jatkuvasti kovempi meininki ja enemmän kiire elämässä.

En tiedä, millaisia fiiliksiä seuraavat kuukaudet tuovat mukanaan, mutta toivon mielestäni varsin kohtuullisia asioita: en sitä, että pääsen _mahdollisimman_ äkkiä takaisin töihin, vaan sitä, että molemmat aikuiset tässä talossa saavat tehdä sekä tahtomaansa työtä että tutustua siihen uuteen tyyppiin rauhassa. Että hoiva ei riipu sukupuolesta, että lapsi turvautuu molempiin vanhempiinsa, että niin omilla pyrkimyksillä ja itsenäisyydellä kuin ihmissuhteilla ja rakkaudella on aikaa ja tilaa. Että lapsi kasvaa siihen maailmaan, jossa hänen vanhempansa elävät, eikäerilaisten uhrausten syyllistämänä.

Toivon, että perhevapaajärjestelmä uudistuu paitsi siksi, että se parantaisi naisten asemaa työmarkkinoilla, myös siksi, että miehilläkin on oikeus hoivaan, hellyyteen ja aikaan lastensa kanssa. Sitä odotellessa haluaisin kiittää Juhana Vartiaista loistavasta ilmaisusta ja esittää, että maailma tarvitsee vähemmän kiirettä ja enemmän ihanaa velttoilua – ihan sukupuolesta riippumatta. Tällä ajatuksella toivon rakennettavan myös perhevapaauudistusta ja uutta, feministisempää järjestelmää.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta