Onko itsellisellä lupa väsyä?

Edellisessä postauksessa kirjoittelin ajatuksia siitä, miltä tuntui olla ivf-hoidoissa keskellä korona-hässäkkää. Totesin, miten henkisesti uupunut olin ja miten arjesta tuli selviytymistä kaiken uuden ja toisaalta pelottavankin keskellä. Oma jaksaminen oli todella tiukilla.

Tästä heräsikin kysymys, onko itsellisellä naisella lupa olla väsynyt? Itsellinen on oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti lähtenyt yksin lapsettomuushoitoihin ja ennen hoitoja on täytynyt miettiä omia voimavarojaan ja tukiverkostojaan. Vaikka ne olisivat kunnossa, ja olisi 100% varautunut kaikkeen mitä hoidot tuovat tullessaan, elämä heittää silti yllätystekijöitä kehiin. Korona hyvänä esimerkkinä.

Pystyin varautumaan hoitojen aiheuttamaan fyysiseen kipuun, mutta en siihen henkiseen. Vaikka lähipiiristä löytyy useita ihmisiä, joiden kanssa olen onnekseni voinut hoidoista ja kaikesta niihin liittyvästä puhua, valitettavasti on asioita, kysymyksiä ja ajatuksia, jotka jäävät omaan mieleen pyörimään. Kaikkea ei osaa edes sanoiksi pukea.

Koen, että jokaisella ihmisellä on omat kipupisteensä ja asiat, jotka kuormittavat ja väsyttävät ajoittain enemmän. Se, että on päättänyt lähteä itsellisesti lapsettomuushoitoihin, ei tee kenestäkään superihmistä. Se vaatii vahvuutta, voimaa, päättäväisyyttä ja rohkeutta, mutta ei velvoita ihmesuorituksiin. Sen sijaan saa väsyä, pitää olla armollinen itseään kohtaan, kohdata heikkoutensa ja käydä ne kipeätkin asiat läpi.

Vaikka itsellisellä se tuki ja turva esimerkiksi yhdessä asuviin pariskuntiin verrattuna ei välttämättä löydy kotoa, sen merkitys on aivan uskomattoman suuri. Olisin vielä suuremmassa solmussa, mikäli näitä kuluneiden viikkojen ja kuukausien tapahtumia ei olisi voinut käydä läpi läheisten kanssa. Lisäksi meillä on aivan uskomaton itsellisten vertaistukiryhmä, josta en voisi olla onnellisempi tässä tilanteessa.

Muistakaa, että on vain inhimillistä väsyä, uupua, pyytää apua ja käydä pohjallakin. Kukaan ei ole superihminen, eikä tarvitse ollakaan <3