Olen ollut enemmän tai vähemmän sinkkuna 2,5 vuotta. Edellinen pitkä parisuhde päättyi tuolloin virallisesti, kun kannettiin tavarat eri osoitteisiin. Pakko kuitenkin myöntää, että pari vuotta sen jälkeenkin jatkui soutaminen ja huopaaminen samaisen miehen kanssa. Olen aina ajatellut, että pärjään kyllä ilman miestäkin ja mielummin olen yksin kuin huonossa suhteessa. Tätä ajatusta olen pääsääntöisesti toteuttanutkin. Nyt kun 28-vuotta alkaa mittarissa täyttyä huomaan, ettei se yksin oleminen ja itsenäisyys aina niin auvoista olekaan. Olen ympäröinyt itseni ihanilla ihmisillä, joista suurin osa on vähintään avoliitossa. Osa on jo harjoittanut suojaamatonta sukupuolielämää siinä määrin että ovat jatkaneet sukua, osa suunnittelee sitä, on naimisissa tai menossa naimisiin. Tällä hetkellä minulla on kaksi ystävää, jotka ovat sinkkuja. Vaikka rakastan suunnattomasti ystäviäni, kaipaan joskus aikuisen kanssa käytyjä keskusteluja joihin ei liity miehen alushousupyykki, lapsen kuivaksi opettelun haasteet tai synnytystarinat. Kaipaan myös sitä, että voin soittaa jollekin kaverille ja lähteä ex-tempore terassille, leffaan tai lenkille. Kalenterin kanssa sovittu ystävyys on joskus vähän tylsää…
Oikeastaan tuosta 2,5 vuoden takaisesta erosta lähtien olen harkinnut oman asunnon ostoa. Harmi vain, että siihen harkintaan en ole sitten liittänyt säästämistä. Viime vuosien aikana asumismenojen, laskujen ja elämiseen käytettyjen rahojen jälkeen kertyneet säästöt ovat menneet matkusteluun, auton ja maksullisen koulutuksen hankintaan. En kadu mitään noista edellä mainituista tai harmistele niihin käytettyjen rahojen perään. On kuitenkin myönnettävä, että joistain menoista olisi ollut mahdollista karsia niin, että nyt voisi haaveilla isommasta kuin 12 neliön asunnosta. Tiedostan, että minulla on asiat joka tapauksessa aika hyvin. Silti minua ärsyttää se, että myös pankkilainaan ja sitä kautta asunnon ostoon liitetään sinkkuus:
Kävin muutama viikko sitten ensimmäisessä asuntolainaneuvottelussa. En viitsi sanoa pankin nimeä, mutta taitaa se kolmen suurimman pankin joukossa olla… Pankkivirkailija esitteli minulle lainatarjousta, siihen kuuluvia ehtoja, erilaisia korkokatto- ja lainaturvavaihtoehtoja jne. Päällimmäisenä tästä neuvottelusta jäi kuitenkin mieleen seuraava: ”Niin… Olisihan sun vähän helpompi saada lainaa jos sulla olis mies… Vähän paremmilla ehdoilla saisi kun olisi kaksi lyhentämässä sitä lainaa…”. Viikko tämän jälkeen eräässä toisessa pankissa: ”Minä ehdottaisin sulle nyt ihan suoraan, että säästät vuoden ja hankit sinä aikana itselles miehen niin päästään paljon parempaan lainaan sun kanssa. ”
Molemmille virkailijoille teki mieli näyttää persettä ja sanoa että pitäkää harput rahanne. En sitten kuitenkaan viitsinyt. Sapettaa aivan suunnattomasti, että vuonna 2015 vakituisessa työsuhteessa oleva nainen saa kuunnella tuommoista. Toki minä sen itsekin tiedän, että kaksin olisi huomattavasti helpompaa lyhentää lainaa ja jakaa vastuu siitä lainasta ja asunnosta. Ja kyllä musta olisi mukavampaa tulla yhteiseen kotiin, jossa joku odottaa juuri minua. Mutta kun semmoista tilannetta ei nyt ole niin ei ole. Perkele.
No, näistä pässinpäistä huolimatta kaikista pankeista on annettu lainalupaus, nyt pitäisi vain tarkistella niitä marginaaleja ja korkoja ynnä muita ja selvittää mistä sen lainan halvimmalla saisi. Niin ja sitten tietysti se asuntokin pitäisi löytyä! Tällä hetkellä etsin siis enemmän sitä (minulle) täydellistä asuntoa enemmän kuin (minulle) täydellistä miestä. Vaikka mistä sitä tietää, ehkä löydän täydellisen asunnon mukana jonkin täydellisen kiinteistönvälittäjämiehen… Tai vaikkei nyt ihan täydellistä niin jonkun ihan kivan, hetkeksi iltoja piristämään 😉
