En kiireellä pilannut tätäkään projektia. Vuosia omasta blogista haaveilleena tein seitsemän vuoden pohjatyön sillä, että mietin haluavani oman blogin. Mutta enhän mä sitä voinu perustaa kun oli lapset. Ja oli työt. Ja oli arki. Ja oli oravanpyörä.

Kateellisena luin blogeja missä kerrottiin kuinka tehokkaina oltiin oltu, lasten kans leivottu, pelattu ja askarreltu. Jossain välissä ne oli ulkoilutettu ja sitte niille tehtiin ravintorikasta ruokaa ja lapset söi lautaset tyhjiksi.

Ite en saanu edes blogia perustettua vaikka meillä ei askarreltu eikä pelattu. Ajattelin, että sitku mun elämä helpottaa ni perustan blogin. Mutku koko ajan tuli jotain muuta.

Nyt mä oon sitku elämän kynnyksellä, en vielä edes nostamassa jalkaa sen yli, mutta niin lähellä, että alan aistia sen kynnyksen vahvasti. Näen sen edessäni, suurena, mutta täynnä toivoa. Kaukaa sitä katsellessa näen vilauksen sen ylikin, siellä näkyy minä. En äitinä, en vaimona vaan minä.

Rakastan lapsia, rakastan miestä, rakastan meidän kotia ja rakastan meidän elämää. Mutta nyt on aika alkaa rakastamaan myös itseä. Löytää omat jutut, tehdä omat jutut. Löytää sivurooli tälle kaikelle, mistä muutamaa päivää lukuunottamatta päivääkään en vaihtaisi pois.

Nytku elämä, täältä tullaan!