Ai mää vai?

Tervehdys Tampereelta!

Kauan tätä kirjoittamista hauduttelin, mutta vihdoin uskalsin aloittaa. Tähän ensimmäiseen juttuuni ajattelin kertoa hiukan itsestäni ja mitä kaikkea mahdollisesti tässä blogissa tuleman pitää.

Vietin viisikymppisiäni talvella ja ehkäpä tämä vuosisadan puolivälin krouvin ylittäminen oli viimeinen sysäys ryhtyä tähänkin puuhaan. Työelämässä huomaan syttyväni erityisesti uusista asioista ja odottamattomista haasteista, joten innostunut ja utelias mieli ei ainakaan näiden vuosien aikana ole päässyt laantumaan. Minut tunnistaa tosielämässä helposti kovasta puheäänestä, ronskeistakin jutuista ja räkättävästä naurusta.

Omasta mielestäni ( ja opevuosina tästä palautettakin saaneena) olen hyvä kannustamaan muita ja löytämään asioista positiivisia puolia. Isompi haaste onkin sitten hyväksyä ja kannustaa itseään. Ihaillen seuraan kehopositiivisuuden rantautumista ja minulla ei ole mitään vaikeuksia kannustaa ja hyväksyä kaikenlaista kauneutta -paitsi itseäni. Läskimooseksena ja pesisjoukkueen toiseksi viimeisenä valintana itseni pikkukoululaisena identifioineena en oikein aikuisiässäkään ole oppinut tykkäämään itsestäni. Ruman tytön leima on raskas kantaa, kun haluaisi olla Manseloonan Marilyn tai muuten vain positiivisesti huomioitu. Itsensä arvostamisen kestävyysmatkalla on siis vielä aika monta kilometriä taivallettavana.

Periksiantamattomaksi ja sisukkaaksi itseni kyllä määrittelen. Mikään liikunnallinen ihme en ole koskaan ollut eikä palkintokaappiin ole kertynyt koulujenvälisten urheilukilpailujen lusikkakokoelmaa. Kova urheilun ystävä ja ihailija olen aina ollut ja viime vuosina olen hurahtanut myös itse osallistumaan  juoksutapahtumiin eli ns. lappujuoksuihin. Mahtava tapa korjata nuoruusvuosien liikuntatraumoja; kaikki saavat mitalin ja osallistujien kirjo on valtava.

Seuraavissa postauksissa ajattelin käydä vähän omia kokemuksia eri tapahtumista läpi. Tähän mennessä olen juossut kymmnen puolimaratonia, kahdeksan maratonia, kaksi Pirkan hölkkää ja jokusen kympin. Tavoitteena olisi saada tänä viisikymppisvuonna kymmenen maaliin päässyn maratonin raja täyteen, joten juostavaa ja reenattavaa riittää.

Elämäni suurimmat ilot ja valot ovat tietysti lapseni. Minulla on kolme lasta; kaksi aikuista poikaa ja teini-ikäinen tytär. Äidiksi tuleminen on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja lääketiedettä on avuksi tarvittu runsaasti, mutta ( tai ehkä juuri siitä syystä) tätä äidin ikuista huolta lastensa hyvinvoinnista ja pärjäämisestä eivät vuodet tunnu helpottavan. Oikeastaan päin vastoin, sydänalassa aina piilevä pieni harmaa huolen varjo taitaa olla jo osa persoonaa. Miksi kukaan ei kertonut, että vielä vanhanakin tämä huolehtiminen lapsista jatkuu. Taitaa olla vinha perä siinä, kun Kirsi Kunnas kommentoi lakkaavansa huolehtimasta pojistaan eli Syrjän veljeksistä vasta sitten, kun on heidän kanssaan samassa vanhainkodissa.

Jos jossain maratoonarin sinniä tarvitaan, niin parisuhteessa ja lasten kasvatuksessa. Rakkaus on tahtolaji ja sitä olen mieheni kanssa tässä lemmen vuoristoradassa jo liki kolmekymmentä vuotta ajelleet. Välillä on räiskynyt, nykyään ehkä pahimmat särmät ovat hioutuneet ja tämän pitkän yhteisen matkan seuraavat väliaikapisteet ovatkin enemmän yhteisen vanhenemisen ja kaksin elämisen uusissa vaiheissa. 

Rakastan myös, kakkureseptejä, kahviloissa luuhaamista, lukemista ja meidän kultaista setämieskoiraamme Papua, joten näistäkin tulette varmasti lukemaan lisää.

Tämmöinen minä siis olen; vähän hössö tättähäärä, joka tuppaa innostumaan aika usein.

20180701_202715_0.jpg

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *