Yhtäkkiä on hiljaista ja kova ikävä – jäähyväiset setämiehelle
Ihanasti alkanut kesäloma sai reilu viikko sitten dramaattisen käänteen. Olimme nauttineet lenkeistä ja uimisesta karvakaverin kanssa. Iloisesti koira jaksoi jolkotella ja polskia Nässyssä helteistä huolimatta. Toki kevään aikana olin töissäkin meidän koirafanien turinatuokioissa todennut, että Papun täytettyä maaliskuussa yhdeksän vuotta ikääntyminen oli fyysisesti pikkuhiljaa alkanut näkyä. Ei mitään huolestuttavaa, mutta sellaista setämäistä verkkaisempaa oloa. Koska pulla ja pannukakku maistuivat vanhaan malliin ja yhteiset juoksulenkkimmekin olivat ihan normaalin mittaisia, en kiinnittänyt asiaan enempää huomiota.
Jokin emovaisto kyllä jo alkukesästä teki olon jotenkin haikeaksi ja entistä useammin halusin antaa koirapojalle sen lempitekemistä. Eli yhteisiä pitkiä lenkkejä ja pulahduksia järviveteen. Herkkuja unohtamatta. Onneksi.
Ajoittaista pahoinvointia ( jota on kaikenmaailman keppien syömisestä esiintynyt tasaisin väliajoin kutakuinkin aina) huolimatta Papu oli todella virkeä heinäkuun helteissäkin. Siksi lähdimme tyttäreni kanssa kevein mielin yhteiselle lomamatkalle Tukholmaan. Torstain ja perjantain viipotimme pitkin kaupunkia, lauantaina mieheni laittoi viestin, että koiran kunto oli romahtanut ja hän oli vienyt sen eläinlääkäriin.
Sanomattakin on selvää, että meidän naisten kotimatka tuntui ikuisuuden pituiselta ja huoli kalvoi koko matkan. Koirapoika on tullut perheeseemme ensisijaisesti meidän naispuolisten ruikuttamisen tuloksena ja harmitti, että mieheni joutui nyt itselleen varsin vieraisiin velvollisuuksiin – koiran nimi oli lääkärissä mennyt ihan oikein, mutta iässä oli tullut jo pieni yhden vuoden heitto. Hermoilin ja syyllistin itseäni matkalla jo siitäkin, että olin jättänyt miehen ( ihan aikuinen ja itseohjautuva kuitenkin) selviämään koiran lääkärikäynnistä.
Ryntäsimme suoraan lentokentältä eläinklinikalle. Papu oli ollut liki kaksi vuorokautta tiputuksessa ja lääkitys ei ollut yhtään auttanut. Ultran mukaan maksa oli todella epämuodostunut ja laajentunut. Ennuste oli todella synkkä ja koiran kunto oli niin huono, ettei se jaksanut edes nousta seisomaan. Tiesin varsin nopeasti, että nämä olisivat viimeiset jäähyväiset. Sen hengitys oli niin vaikeaa ja koko olemus huokui sellaista kärsimystä, ettemme voineet kuvitella muuta vaihtoehtoa kuin eutanasia.
Mieheni kantoi koiran yhteen toimenpidehuoneista. Se rentoutui silmin nähden, kun me kolme istuimme lattialla sen ympärille, puhelimme kauniita ja silittelimme ja rapsuttelimme sitä hellästi. Lähtö oli rauhallinen ja kaunis, esilääkkeen tuoma hengityksen tasoittuminen ja rentoutuminen helpotti omaakin oloa.
Kotona ei itkulleni ollut tulla loppua. Olen varsinkin lasten syntymän jälkeen jopa huvittavuuteen asti tullut tunnetuksi suvun itkijänaisena. Silmät kostuvat tv-ohjelmista, kirjoista ja ties mistä, mutta nyt kehosta purkautui oikein kovaäänistä ja hallitsematonta ulvontaa. Kenties koiran yllättävä lähtö voimisti surun tunnetta, mutta ennen kaikkea parhaan ystävän menetys kouraisi todella syvältä.
Ei ainoastaan talon vaan myös mielen valtasi tyhjyys. Joka päivä kaipaan Papun läsnäoloa, koiran tapana oli seurata minua kotona lähes kaikkialle. Kylpyhuoneen ovellakin se vahti tekemisiäni ja nukkumaan se saattoi käydä vasta, kun minä siirryin yöpuulle. Henkisesti koira oli paras seuralainen, kun kaipasin hetken hengähdystaukoa ihmisistä. Minulla oli aina rauhallinen ja hyvä olla Papun kanssa – ja olihan se (lähes) aina samaa mieltä kanssani :)
Kesälomalle suunnitellut yhtieset lenkit pimenevissä elokuun illoissa muuttuivat nyt surutyöhön ja kaipaaviin muistoihin. Papu-albumiin on kerääntynyt jo yli 300 kuvaa tästä ilmeikkäästä, ihanasta, uskollisesta ystävästä. Päivittäin arkisissa tilanteissa tulee haikeita muistoja mieleen. Tiesin, että tämä tulee joskus eteen. Nyt se tuli vain niin yhtäkkiä ja odottamattoman aikaisin. Kiitos Papu, olit uskomattoman hieno koira!
Karvin Bogart’s Eyes 18.3.2009-29.7.2018