Get down(shifting)

Viime keväänä insinöörin paperit ulos saanut aviomieheni kärsii depressiohoitajan mukaan työuupumuksesta. Ja tässä on nyt sitte sellanen alamäki edessä, mistä pappikin ennen aamenta varoittaa, luulisin.

Mieheni työhistoria on katkonainen, on eri aloja ja pääasiassa määräaikaisuuksia, ravintola-alaa, puhelinmyyntiä ja it-hommia. Kumminkin kaksi tutkintoa alla ihan kelpo arvosanoin, joista toista hankittiin melkein koko meidän suhteen ajan. Koulun yhteydessä mies ei kesälomia lukuunottamatta käynyt töissä, koska halusi keskittyä opintoihin. Ok se oli silloin, vaikka uskokaa pois, me ollaan oltu sellaisissa tilanteissa että säästää ei vain ole enempää voinut.

Ja mitä siis tapahtui viime keväänä valmistumisen jälkeen? Kesätyöt samasta paikasta kuin missä oli koulun lomillakin ollut, ei mahdollisuutta jatkoon. Työttömäksi, työkkärin tukemaan rekryohjelmaan ja sieltä pois parin kuukauden jälkeen yhteysymmärryksessä kouluttajan & työnantajan kera käytyjen neuvottelujen jälkeen.

Diagnoosi: keskivaikea masennus ja työuupumus. Antakaa mun kysyä, työuupumus?

 

Ja mulla on huono vaimo -olo. Itehän olen niin maan perkeleen vahva ihminen, ja mun on oikeasti todella todella todella hankalaa samaistua miehen asemaan. Harmittaa myös se, että näillä näkymin mä saan omalla osa-aikaisen palkallani yhä elättää meidän perheen, ja lapsentekosuunnitelmat saa taas pistää jäihin.

Mä täytän syksyllä 30 vuotta, ja oon tuhnannut melkein kolmasosan elämästäni tämän ihmisen kanssa. Mun rakkauteni ei ole ehdotonta, huomaan sen nyt. Ja mun pitää päästä eteenpäin, muuten meitä on kohta kaksi masentunutta.

Kuinka paljon pitää jaksaa? Missä vaiheessa MÄ saan lyödä hanskat tiskiin ja väistyä elättävän osapuolen roolista? Jos mieheni ei päästään kestä hommia, olenko paha ihminen jos sanon, että pärjäät sitten keskenäsi, mä en aio sua elättää? Onko se kuinka tuomittavaa?