…ja kuinka sitten kävikään?

Hei me mentiin naimisiin, viime vuonna syyskuun lopulla. Pankin kanssa kaupat tehtiin jo alkukesästä, meillä on nyt oma kerrostalokaksio. Vauva on työn alla ja pelkään yhä lapsettomuutta.

Olen yhä samassa työpaikassa, yhä osa-aikaisena, vailla konkreettisia etenemismahdollisuuksia. Se laskusuhdanne, nääs. Työkavereiden päitä putoo huimaa tahtia, on irtisanomisia ja -sanoutumisia, pidempää ja lyhyempää saikkea, selkä- ja MT-ongelmia. Tämä työyhteisö ei ole hyvinvointiyhteisö. 

Jaa että mikä sai palaamaan tänne?
Sellanen ikävä olo.

Olin tänään viimeistä kertaa vuorossa sellaisen henkilön kanssa, jonka mahdollisesta irtisanoutumisesta näin painajaista (kahdesti), ja nyt hän on sitten sen tehnyt. Ei tule enää töihin, muuttaa pois. Me ei olla enää työkavereita, multa lähti taas yks henkireikä, yks syy mennä töihin. 

Toisen työkaverin kanssa yhtenä iltana henkilöstöpalaverin jälkeen pohdiskeltiin sitä, miten joka päivä löytääkin itestään uusia ulottuvuuksia. Aina seuraavana päivänä kiinnostaa edellistä vähemmän mennä töihin, vaikka luuli jo pohjan tulleen vastaan.

Työssä itsessään ei ole mitään vikaa, työkaverit ja asiakkaat on pääasiassa supereita. Ilmapiiri vain on kovin.. masentunut, epävarma, uskomaton, vailla luottoa. Huono. 

Sellanen ikävä olo, että hajooko tämäkin pakka, onko taas edessä työttömyys, eteneekö elämä vain näin pätkittäin ja miksi kaikki pyörii työn ja ennen kaikkea siitä saatavan rahan ympärillä?

Ja miten tästä eteenpäin, ettei pää hajoa? Jos pystyiskin Vivus.fi:n mainosta lainaten luopumaan pikku hiljaa rahankäytöstä, ei tarttis tätäkään murehtia. Oravannahkatalous, anyone? o/