Miehen syvin olemus
Emme kotona miehen kanssa juurkaan tappele. Syystä että, en halua nalkuttaa ja olla kuten supernalkuttava äitini (kaikella rakkaudella <3), ja koska miehellä on hieno taipumus poistua paikalta joko henkisesti tai fyysisesti kun sanominen alkaa. Näiden seitsemän vuoden aikana olen siis aika hyvin oppinut pitämään pääni kiinni, sopeutumaan ja .. no niin no, ei niitä tappelunaiheitakaan nyt niin kamalasti ole. Raha ja siivoaminen, ne perinteiset. Ja kyllä sopeutuu mieskin, ei sillä, kestää mua ja mun elämää.
Sunnuntaina kumminkin keitti yli. Tulin iltapäivällä koiratreffeiltä, ja tsekkasin, että on kyllä pyykkikoria täytetty ääriään myöten, muttei ole saatu koneeseen. Siispä tartuin härkää sarvista ja aloin lajittelemaan pyykkiä. Mitä tekee mies? Tulee sillä samalla sekunnilla avuksi.
Ja joo, siis, hyvä juttu – eikö niin? Kivasti tuli auttamaan. Kivasti auttaa aina. Auttaa kun alan siivoamaan, auttaa kun teen ruokaa, auttaa kun remontoin, auttaa aina. Mutta ei tee mitään oma-aloitteisesti. Ikinä. Saan käskeä ajamaan parrankin.
Tuli sanomista, olen pyöritellyt tätä asiaa taas jo pidempään. Oikeastaan koko sen ajan, kun olemme olleet yhdessä. Epäreilusti vetosin uudenvuoden 2008 tapahtumiin vieraspatjasta mikä makasi olkkarin lattialla maaliskuuhun asti, koska halusin tietää, kauanko se sais siinä olla jos en itse sitä siivoaisi pois. 12 viikon jälkeen siivosin sen sitten itse. Ei hän ollut sitä kerännyt, koska oli aatellut, ettei se haittaa mua. Eööö.. loistava logiikka.
Samaan syssyyn paukutin sitten syytökset siitä, ettei miehellä varmaan olisi kuin tietokone ja paikka missä sitä käyttää, jos mua ei olis (ei kuulemma varmaan olisikaan muuta). Ja että jos en olisi ollut primus motorina, niin asuttaisiin vieläkin vuokralla siellä kamalassa kämpässä missä kävi murtovarkaita ja missä vieraspatjaepisodikin tapahtui – meidän ensimmäisessä yhteisessä vuokra-asunnossa (minkä muuten minäkin taisin järjestää, jos nyt oikein muistan). Ei varmaan oltaisi hankittu omistusasuntoa, ei oltaisi menty naimisiinkaan. Eikä varmaan oltaisi tekemässä lapsia, ja tämän todettuani totesin myös, että saa jäädä lastentekemiset siihen asti, kunnes saan selvyyttä tähän.
Ja mitä teki hän? Istui hiljaa tosi häkeltyneenä, ja mun kävi sääliksi. Tästä samasta asiasta puhuttiin keväällä depressiohoitajan vastaanotolla, että miehen ihan todella todella tarttis sanoa oma mielipiteensä. Ilmesesti ongelma vähän on, ettei sellasia tunnu löytyvän, koska kaikki on oikeastaan ihan sama ja mikään ei oikeastaan kiinnosta niin kamalasti. Paitsi tietokoneet. Vitsin it-insinööri…
Istui hiljaa niin kauan, kunnes sitten kysyin, että eikö sulla ole mitään sanottavaa, herättääkö mitään ajatuksia. No, ei hän oikein tiennyt mitä sanoa, että hän nyt vaan on sellainen. Kysyin, että voisko vaikka yrittää tsempata, että ei se oo mitään rakettitiedettä katella milloin pyykit on kuivat ja ne voi kerätä pois, tai milloin astianpesukone tulee niin täyteen että sen voi laittaa pyörimään – sen sijaan, että odottaa siihen asti, että mä pyydän tekemään niin (tai mikä parasta, ehdin tekemään sen ite ensin, kun oon kyllästynyt pyytämään?). Ei voinut luvata, mutta kertoi kyllä rakastavansa minua. Un-freaking-believable. Kiitos siitä rakkaudesta.
Enihau, jutustelin eilen samasta asiasta äitini kanssa. Isäni on ihan samanlainen (mikä klisee, valita itelleen mies mikä muistuttaa isää), ei tee oikeastaan mitään ilman, että äiti käskee.
Jutustelin parhaan ystäväni kanssa (ikisinkku so far), ja hänen isänsä on myös samanlainen.
En uskaltanut kysellä enää laajempaa otosta, koska aloin oikeasti pelkäämään, ovatko kaikki miehet tässä suhteessa samanlaisia – kun päästään saman katon alle naisen kanssa, jätetään vetovastuu uudelle äidille eikä tehdä mitään yhteisen hyvän eteen ilman, että pyydetään.
Pliis, kertokaa mulle, että sellaisiakin miehiä on, jotka näkevät milloin kuivauskaapin voi tyhjentää, pyykkikoneen pistää pyörimään ja talvirenkaat vaihtaa – ilman, että parempi puolisko ensin pyytää?