”Onnellinen”

Murrosikäisenä olin kevyesti keskivertoa hankalampi; en varsinaisesti tehnyt pahojani – en tehnyt mitään. Lamaannuin, olin kuin zombie. Muistan vahvasti vieläkin sen tunteen, miten minua ympäröi paksu musta sametti josta en saa otetta, olen yksin kopissani enkä saa seinistä otetta repiäkseni sen rikki.

Olin erilainen, minua hyljeksittiin. Jossain vaiheessa lakkasin yrittämästä, heitin hanskat tiskiin. Yläasteella minun ei olisi pitänyt päästä pois peruskoulusta korkean poissaoloprosentin takia, mutta pärjäsin koulussa kohtuullisen hyvin, joten poissaolojani katsottiin läpi sormien. Lopetin lukion kesken joka kevät, ja lopulta neljäntenä vuotena rykäisin iltalukion puolella itseni ylppärikuntoon ja kirjoitin E:n paperit. Sain stipendinkin.

Sain jotain tolkkua elämääni vasta sinä talvena aikuislukiossa, ja varsinkin sen jälkeen maisemanvaihdoksen yhteydessä. Itseluottamukseni kasvoi kohisten ja koin olevani elementissäni ja onnellinen. Pääsin sujuvasti mukaan työelämään, juhlin, jatkoin opiskelua muutaman vuoden päästä ja tapasin samana syksynä mieheni.

Olen useasti miettinyt, etten varmaankaan ole mitenkään masennukseen taipuvaista tyyppiä, sillä otollisia tilanteita on kyllä riittänyt kouluaikojen jälkeenkin. Minulla vain on huonoja päiviä, kun tuo sama samettipussi syö minut ja oloni muuttuu voimattomaksi. Ja kun on OIKEASTI vaikeaa, annan virran viedä, en taistele vastaan, katson mitä elämällä on annettavana sillä ne oikeasti rankat asiat ovat niitä, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Kellun mukana, ja luotan, että asiat järjestyvät kuten niillä on tapana – tietynlaista luovuttamista siis tuokin, mutta hyvällä tavalla.

Oma mielentila sen sijaan… oma pää on hankalin. Sitä vastaan voisi taistella.

Eilen oli pitkästä aikaa todella, todella huono päivä.

Sen tuntee jo aamulla, en haluaisi tehdä mitään. En teekään paitsi pakolliset, vien koirat lyhyille lenkeille ja ruokin ne, juon itse litroittain kahvia ja poltan puoli askia tupakkaa rypien elämäni surkeudessa näyttäen kaikille ”voit itse vaikuttaa elämääsi” -ohjeille keskisormea. Voivottelen työttömyyttäni, kodinhoidollisen innostuksen puutetta, ylipainoa, tupakointia, sitä miten olen onnistunut jo pilaamaan yhden koiran ja pentukin varmasti pilaantuu ennen pitkää, huonoa ruokavaliota, lapsettomuuden pelkoa, rahattomuutta, sosiaalista kelvottomuuttani, sitä ettei pääni kestä opiskelua tai paineita ylipäätään, auktoriteettivastaisuuttani ja sitä miten paljon linnunlaulukin voi ärsyttää.

 

Tänään tuntuu taas jo paremmalta, yön aikana tapahtuu jotain enkä aamulla olekaan enää lihava kelvoton eläinrääkkääjä. Vien koirat pitkälle lenkille, imuroin, hoidan asioita puhelimitse – eikä kello ole edes puolta yhdeksää.

En koskaan sano, että olen onnellinen jos sitä ja jos tätä, kun saan senjasen tai kun olen sielläjasiellä.

Onni on nyt. Missä se oli eilen, mikään ei ole muuttunut?