Kiitos, lukio
Alkuun pikakuulumiset:
Armas aviomieheni on työelämässä, ja voi hyvin. Ei ikinä aloittanut masennuslääkitystä, vaikka depressiohoitaja niin suosittelikin, ja tuntuu pärjäävän vallan erinomaisen hyvin! Mä sain yhden kunnollisen hermoromahduksen edellisessä postauksessa käsiteltyjen asioiden tiimoilta, mutta selvitettiin jutut kuin naimisissa olevat aikuiset konsanaan. Hyvä me 😉
Mies on siis oman alansa töissä, ei ehkä ihan täysin koulutusta vastaavassa ja aavistuksen matalapalkkaisemmassa kuin mistä oli haaveillut, mutta töissä. Viis päivää viikossa, 8 tuntia päivässä, etätyömahdollisuudella ja tässä omassa kotikaupungissa. Vakituisena. Ja pitää työstään ja työkavereistaan, mikä lienee tärkeintä.
Mä olen yhä samassa paikassa töissä. Samaa vanhaa paskaa. Kehityskeskustelussa pystyi hyvin yksikön päällikön sanoista lukemaan rivien välistä, että etsi nyt hyvä ihminen itelles uus työpaikka, kun tuolla on tie tukittu ja hänen tekee pahaa kattoa, kun mulla rahkeita riittäis enempäänkin.
Joten… tättärätää: hain ammattikorkeaan. Insinöörisnaiseksi opiskelemaan.
Kuriositeettina kerrottakoon, että tulen pitkästä ja menestyksekkäästä teknikkosuvusta (heh, heh). Olin ala-asteella selkeästi keskivertoa lahjakkaampi matematiikassa, ja lukiossakin aloitin vielä pitkän matikan. Mutta sitten, se lukio.
Jostain syystä olen kaikki nämä vuodet ollut siinä uskossa, että olen tyhmä, eikä minun ikinä kannata edes hakea opiskelemaan korkeakouluun. Se tunne on ollut tosi vahva, ihan kuin musta vain olisi puuttunut joku näkyvä osa (kuten.. toinen jalka?) minkä puuttuminen olisi estänyt korkeakouluopiskelut.
Nyt keväällä kuitenkin ajattelin piruuttani pistää paperit sisään, ja tsempata pääsykokeisiin.
Kävin hakemassa Akateemisesta Pääsyopas insinöörikoulutukseen 2014-2016 -kirjan, ja köyhdyin 47,90€. Laskin melkein koko kirjan läpi, kaivoin mielen sopukoista toisen asteen yhtälöt ja Pythagoraan lauseet.
Tuntui hyvältä ja luontevalta laskea.
Kumminkin, jätin laittamatta hakuun ykköstoiveeksi sen mikä eniten olisi kiinnostanut, koska sen viime vuoden minimipisteraja tuntui tolkuttoman korkealta. Se puuttuva jalka huuteli, että älä ees viitti yrittää, kuset kumminkin ja sitte harmittaa. Hain sitten vain siihen kakkosvaihtoehtoon, johon on helpompi päästä sisälle mutta mikä kuitenkin alana on kiinnostava.
—
Mä pidän itseäni ihan normaalijärkisenä ihmisenä, ja hetkittäin huomaan omaavani ehkä jopa keskivertoa paremman loogisen päättelykyvyn. En kuitenkaan millään osaa selittää, mitä tapahtui lukiossa – miksi menetin melkein 10 vuodeksi itseluottamukseni matematiikan suhteen? Missä vaiheessa työuraani olisin, jos tätä ei olis päässyt tapahtumaan, ja olisin heti valkolakin saatuani hakenut sinne, mihin nytkään en uskaltanut?
—
Jos siis jäi jollekin epäselväksi, niin taisin todella klaarata pääsykokeissa. Laskin jopa fysiikan ja kemiankin tehtäviä, ja Suomi24:n keskustelusta tekemäni yhteenvedon perusteella vain yksi vastauksistani on ollut väärin.
Todennäköisesti, jos valintakoe on mennyt oikeastikin yhtä hyvin kuin miltä se vaikuttaa menneen, tulisin pääsemään heittämällä sisään sinne minne en uskaltanut edes hakea.
Kiitos, lukio. Kiitos, että murskasit matemaattisen itseluottamukseni olemalla epäkannustava.
(Vaikka tokkopa siitä voi pelkkää lukiota yksistään syyttää, kannan kyllä osavastuun. Ja voinhan hakea ensi syksynä uudestaan!)