Aamu

Heräsin kahden tuhisevan lapsen välistä. Oikealla puolellani leveässä x-asennossa nukkui esikoiseni, kaksivuotias Kiira. Tyypilliseen tapaani jäin hetkeksi ihastelemaan nukkuvan taaperon kauneutta ennen kuin käännyin toiselle kyljelle ihastelemaan nukkuvaa vauvaa, kaksi kuukautta sitten syntynyttä Verna-kuopustani.

Lapsuudenkoti oli aivan hiljainen lasten pientä tuhinaa lukuunottamatta. Ei täällä kyllä koskaan hiljaista ollut kun vielä asuin tämän katon alla. Vasta hetken kattoa tuijoteltuani tajusin, että on jo valoisaa. Marraskuun puoliväli. Ulkona on valoisaa. Lapset nukkuvat vielä. Siis mitäs ihmettä täällä tapahtuu ja mitä kello oikein on? Kaivoin puhelimen esiin tarkistaakseni kellonajan – 10:52! Pikainen laskutoimitus paljasti lasten nukkuneen jo 16 tuntia! Tarkistin varmuuden vuoksi vielä pulssin molemmilta ennen kuin nousin ylös. Verna havahtui ensin äidin liikkeellelähtöön ja hyvin pian myös Kiira avasi silmänsä, hymyili leveästi, nousi salamannopeasti ylös ja syöksyi halaamaan. ”Ihana mama! Pusun!”, hän sanoi, suukotti poskelle, tarttui sitten sormestani ja lähti johdattamaan minua alakertaan aamiaiselle. ”Sisko mukaan”, hän vielä muistutti. 

Nämä ovat niitä hetkiä, jotka haluan vuosien päästä muistaa. Haluan muistaa, että kaiken touhun ja tohinan ja hullun sirkuksen keskellä oli välillä myös tyyntä ja seesteistä, jopa rauhallista. Ihanat, hullut vuodet joiden toivoisi olevan pian ohi mutta toisaalta jatkuvan ikuisesti. Näistä vuosista haluan myös kirjoittaa. Hyvistä päivistä mutta myös huonoista, arjesta ja juhlasta, onnistumisen riemusta ja epätoivon syövereistä. Tästä huikeasta vuoristoradasta jota äitiydeksikin kutsutaan.