Ihan tavallisia päiviä

Äiti-kulta! Aamupala-aika!

Taapero ilmoittaa iloisesti uuden päivän alkamisesta joka aamu äidin mielestä hieman turhan aikaisin. Mikään harhautuskeino ei toimi, koska taaperot kiihtyvät nollasta sataan alle sekunnissa. Niinpä tässäkin perheessä täysi tohina alkaa aina heti aamusta. Hieman huono juttu tällaiselle aamuja vihaavalle mörököllille… 

Lapset leikkimässä

Kotiäitiydessä tavallaan parasta mutta toisaalta myös ahdistavinta on se, että päivät toistuvat käytännössä ihan samanlaisina yksi toisensa perään. Herätään, syödään, leikitään, syödään, leikitään, syödään, käydään pesulla, leikitään, syödään, mennään nukkumaan. Ja siinäpä se. Tosi helppoa – ainakin näin teoriassa… Mutta kun lisätään yksi vain sylissä viihtyvä vauva, joka nukkuu päivällä maksimissaan puoli tuntia kerrallaan ja taapero, joka ei pysy hetkeäkään paikallaan, saadaan tähänkin touhuun kummasti lisää vaikeuskerrointa. 

Olen kuitenkin varma siitä, että vaikka tämä arki tuntuu nyt välillä tosi puuduttavalta, joskus raskaaltakin, niin juuri nämä ihan tavalliset päivät on niitä, joita myöhemmin kaipaan eniten. Nämä päivät kun ei tarvitse tehdä muuta kuin olla läsnä, pitää sylissä, nauraa yhdessä, opetella yhdessä sietämään pettymyksiä, tutustua näihin pieniin ihmisentaimiin ja ihmetellä tätä ihmeellistä elämää.

Mun puuduttava arkeni on mun lapsieni lapsuus, niinhän se on. ❤️

 

Siskokset

 

Suhteet Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Läheisyyden voima

Ennen Kiiran syntymää olin varma, että en tulisi ottamaan lasta viereeni nukkumaan. Perustelut olivat itsekkäät: haluan nukkua leveästi ja pyöriä unissani. Lapsen synnyttyä tuntuikin maailman luonnollisimmalta nukkua se pieni tuhiseva nyytti kainalossa. Lopulta pinnasänky kasattiin pois makuuhuoneesta viemästä tilaa ja keräämästä pyykkiä. Kiira täytti puolitoista viikkoa sitten kaksi, eikä ole nukkunut yhtäkään yötä muualla kuin isän ja/tai äidin vieressä. Yhtäkään yötä ei myöskään ole tarvinnut valvoa, ei kanniskella itkevää vauvaa, ei nousta ylös nostamaan vauvaa pinnasängystä syliin. 

Vernan synnyttyä ostimme sängyn jatkoksi vielä 120-senttisen runkopatjan. Nyt perhepedillä on leveyttä ruhtinaalliset 280 cm ja koko perhe mahtuu nukkumaan sulassa sovussa. Verna jatkaa samalla linjalla isosiskonsa kanssa – uni maistuu yöllä, turhasta ei itkeskellä ja tissi tainnuttaa nopeasti takaisin uneen. Vauva ei siis tässä perheessä ole syyllinen vaan äidin makuun turhan varhain heräävä taapero…

Toki tiedän, ettei perhepeti saa lasta nukkumaan hyvin mutta tuskin siitä haittaakaan on. Meillä lapset viihtyvät hereillä ollessaankin jatkuvasti sylissä tai muuten iholla, joten tuntuu loogiselta, että kokevat nukkumisenkin turvallisimmaksi kun vanhemmat ovat vieressä. Lisäksi on ollut ihanaa seurata miten hyvää vierekkäin nukkuminen tekee siskosten suhteelle. Kiira on ottanut pikkusiskon avosylin jakamaan sängyn ja muistaa nukkumaan mennessään pyytää siskonkin mukaan. Aamuisin sisko saa mojovan pusun ja silitykset ennen kuin päivän touhotukset voivat alkaa. 

Yleisimmät perhepetiin liittyvät kysymykset ja hämmästelyt taitavat liittyä siihen, kauanko aiomme antaa lasten nukkua sängyssämme ja miten perhepeti vaikuttaa parisuhteeseen. Vastaukset ovat onneksi hyvin simppelit. Lapset saavat nukkua vieressämme kunnes itse pyytävät omaan sänkyyn eikä se vaikuta parisuhteeseemme millään tavoin. Sen sijaan perheen yhtenäisyyden tunnetta se vahvistaa huomattavasti. Ihminen tarvitsee läheisyyttä ja hektisen lapsiperhearjen tiimellyksessä helpoin tapa tankata läheisyyttä on nukkua sylityksin. Sitäpaitsi aikuisetkin haluavat nukkua lähekkäin, miksi lasten pitäisi nukkua yksin? 

 

image_5.jpeg

 

Perhe Lapset Vanhemmuus