Äitiys tuli minulle kuin faksi Jäätteenmäelle – pyytämättä ja yllättäen. Olin juuri pääsemässä takaisin jalkeille 13-vuotisen parisuhteen päättymisen jälkeen. Olin ottanut koiran, ostanut asunnon ja muuttanut toiselle puolen Suomea, irtisanoutunut vanhasta työpaikasta ja vastaanottanut uuden vakituisen työn, alkanut opiskella uutta alaa, varannut toisen koiranpennun… Elämä alkoi vihdoin asettua uomiinsa, mutta sitten pieni sininen plussa valkoisessa tikussa heitti jälleen kaiken päälaelleen. 

Yhtäkkiä olin koko loppuelämääni koskevan suuren päätöksen äärellä. Se päätös tuntui täysin mahdottomalta. Mistä sen voi tietää mikä päätös on oikea ja mikä kaduttaa kuolemaan asti? Entä jos lapsen isä on eri mieltä, kumman mielipide silloin painaa enemmän? Jääkö elämä kesken jos tähän nyt syntyy lapsi? Entä jos myöhemmin en voi saada lasta vaikka haluaisin? Mistä sen edes tietää haluaako lapsen vai ei? Pärjäänkö jos jään lapsen kanssa yksin? Osaanko kasvattaa ihmisen alusta alkaen ihan itse? Mitä jos pilaan sen lapsen? Mitä äitikin sanoo? 

Valvottujen öiden ja tiukkasanaisten keskustelujen jälkeen päätös lopulta syntyi helposti kun lapsen isä kysyi mitkä asiat ovat keskeytystä vastaan. ”Se on mun lapseni”, vastasin ja samalla hetkellä ymmärsin mitä se tarkoittaa. Mun lapseni.

Sinä päivänä minusta tuli äiti.