Olen ollut palstani kanssa Lilyssä jo pienen tovin, aina helmikuun 25. päivästä lähtien. Tajusin tänään kauhukseni, että en ole itseäni teille vieläkään paremmin teille esitellyt. Onnekseni muistan kuitenkin kuulleeni, että parempi myöhään kun ei milloinkaan. Nyt seuraa siis pieni esittely itsestäni ja elämästäni.

Nimeni on Hanna. Olen pian 22-vuotias aurinkoinen ja innokas, sekä erittäin utelias elämän pieni tutkimusmatkaaja. Olen aina ollut tunnollinen, ahkera ja reipas tyttö. Aitous, hymy, nauru, rakkaus ja ilo kuuluvat elämääni, enkä mielelläni hillitse luovuutta tai innostusta arjessni.

Tykkään kesästä, mansikoista ja suklaasta, granny smith-ompuista, matkailusta, kukkasista ja Isin tekemästä savulohesta. Vaikka pidän liikunnasta, en harrasta mitään erityistä lajia. Elän mielummin hetkessä ja urheilen säännöllisesti ja monipuolisesti ”fiiliksen mukaan”. Lempilajejani ovat juoksu, jumpat, uinti sekä tanssillinen liikunta. Pidän myös pitkistä ja reippaista kävelylenkeistä sekä sulkapallosta. Vaikka usein menen ja teen paljon ja usein, on kotoilu osa minua. Kokkaan, leivon ja sisustan mielelläni. Luen myös paljon blogeja ja lehtiä aiheisiin liittyen.

Elämääni on myös reilun kahden vuoden ajan kuulunut mister A. Tapasin hänet, oli kevät. Tutustuttiin ja rakastuttiin. Isosti. Nautimme yhdessä kokkailusta, hyvästä ruoasta, liikunnasta, elokuvista ja matkailusta. Tuemme toisiamme kun on hankalampaa, kikatamme kippurassa kun naurattaa.

<3

Noin vuosi sitten A:n henkilökohtainen elämä teki kuitenkin yllättäen täyskäännöksen, hän päätti vaihtaa alaa. Monen mutkan kautta uusi ja tarpeeksi tasokas koulu löytyi lopulta vähän kauempaa, Prahasta. Aika kului, ja kun oli viimeisen moimoin aika lentokentällä, muurasin silmäni itkulla umpeen. Itkin kotona, itkin junassa töistä kotiin palatessani, itkin kauppajonossa. Oli koko ajan aivan kamala ikävä, niin minulla kuin hänelläkin. Tuntui, ettei kumpikaan saa elämästään näin irti asioita, joita haluaa.

Aluksi olin varma, etten lähde poikaystäväni mukaan, hänen lukuisista pyynnöistään huolimatta. Minulla oli Suomessa kaikki: koti, työpaikka, koulu, jumppasali, ystävät, perhe… Kaikki paitsi hän. Vajaan kuukauden tuskaisen erossaolon jälkeen muutin mieleni. Päätin lähteä Prahaan.

Hyppy tuntemattomaan tuntui aluksi hurjalta. Elämäni oli siihen hetkeen saakka aina ollut ”tasaista ja varmaa”. Olen aina tehnyt valintojani puhtaasti järjen kanssa. Tunsin ja tiedostin kuitenkin, että en ole tyytyväinen henkilökohtaiseen elämääni. Kevät 2012 ammattikorkeakoulussa liiketalouden opintojen parissa paljasti ettei ala ole minua varten. Uskalsin olla rohkea ja lopetin opintoni. En todellakaan tiennyt mitä halusin tehdä, mikä minusta tulee isona. Ahdisti olla taas tyhjän päällä. Ajattelin, että kunnon etäisyyden otto selkeyttäisi mieltäni ja olisi juuri sitä mitä juuri nyt tarvitsen.

Kun lokakuussa 2012 saavuin tänne Prahaan, itkin onnesta. Tuntui sanoinkuvaamattoman ihanalta päästä taas rakkaan syliin. Elämämme täällä, yhdessä Euroopan kauneimmassa kaupungissa, on siitä hetkestä lähtien ollut onnellista. Ihanaa arkea ja aina välillä pientä juhlaa. Vaikka olen ollut onnellinen, ovat suru/ahdistuskin aika-ajoin muistuttaneet olemassaolostaan. Ikävöin rakasta perhettäni ja ihania ystäviäni kovin. Huomasin myös, että työnhaku on hurjan vaikeaa, lähestulkoon tuskallista, maassa, jossa Englantia ei juurikaan puhuta. Joukkoon on mahtunut myös paljon epätietoisuutta sekä yksinäisiä ja aika vaikeitakin hetkiä. Siltikään en kadu päätöstäni tilapäisestä ulkomaillemuutosta hetkeäkään.

Oma aika, totaalinen stoppi stressistä, aikatauluista, päätöksistä sekä kaikesta maailman hälinästä ja kiireestä ovat muovanneet itsestäni minän. Vaikka olen aina ollut fiksu tyttö, olen vasta nyt oppinut kuuntelemaan itseäni. Olen oppinut luottamaan itseeni sekä uskomaan omiin unelmiini. Tiedän nyt, mitä minä todella haluan opiskella ja tehdä. Se saa minut hihkumaan innosta, hymyilemään.
 

Aivan kuten kävi kuvassa olevan 1000:n palan palapelin kanssa, otti omankin elämäni palasten paikalleenloksahtaminen hitusen aikaa. Kummassakin tapauksessa sinnikäs työ ja odotus palkittiin.

Tiesin kyllä koko ajan omat kiinnostuksen kohteeni (sisustaminen, muoti, valokuvaus, kirjoittaminen..), en vain uskonut löytäväni niihin perustuvaa ammattia. Tai sitten en vain uskonut itseeni tarpeeksi. Olen aiemmin ja aivan liian usein tehnyt päätökseni liialti järkeen vedoten. Tajusin, että mikäli haluan ”isona” työn, jossa todella viihdyn, täytyy minun kuunnella itseäni ja omaa sisäistä tunnettani. Tiedostin samassa rytinässä myös sen, että olen enemmän tekijä kuin lukija. Näiden perusteiden mukaan aloin etsimään itselleni sopivaa koulua. Katselin vaihtoehtoja ymräri Suomen sekä myös ulkomailta, enkä vaan löytänyt mieleistäni, tasokasta mutta silti kohtuuhintaista oppilaitosta mistään.

Kuitenkin tämän vuoden alussa, kuin silmänräpäyksessä, kaikki kuitenkin muuttui. Löysin Helsinki Desing Schoolin ja tiesin täsmälleen mitä halusin. Aloitankin siellä syksyllä Visualistin opinnot. (Tai ainakin toivon mukaan aloitan. Hakemus on jo vetämässä, nyt vaan odotellaan vastausta…) Hain opiskelijaksi myös heidän järjestämälleen muotitoimittajan kurssille. Uskon, että ne kaksi tukevat toisiansa täydellisesti, ja raivaavat tietä matkallani kohti unelmieni ammattia.  Vaikka olen 110%:sesti ”kesäihminen”, täytyy minun myöntää, että odotan isosti tänä vuonna myös tulevaa syksyä.

Mutta ensin kevät ja sitten ah-niin-ihana lempparini kesä!

Lähdenkin tästä pian ulos nauttimaan ihanasta, lämpöisestä ja aurinkoisesta kevätsäästä.

Ihanaa viikonloppua teille!

Hanna

ps. Ensi viikolla luvassa ainakin kurkistus omiin tämänhetkisiin trendilemppareihini sekä lisäksi asiaa Prahasta kuvien, tärppien ja vinkkien muodossa!