Hey brother, there’s an endless road to re-discover

En ole lainkaan niin juhlapäiväuskollinen mitä saattaisi olla, mutta koska olen lievästi taipuvainen dramaattisuuteen, tuli tänäänkin vähän romantisoitua: kärsiäkö ystävänpäivänä yksinäisyydestä vai tehdäkö jotain, jossa yksinäisyyden voiskin kääntää eduksi? Ei se kauaa ottanut, mä lähen tänään vaeltamaan!

IMG_1715b.jpg

IMG_1718b.jpg

Suunnitelma tämä: Colada de la Costa, eli 17 kilometriä rannikkoa pitkin Tarifalta Algecirasiin ja sieltä näpsäkästi bussilla takaisin. Asteet parissakymmenessä, kamera ja vesipullo repussa, vuoret sateen jäljiltä vihreinä ja kukassa. Ei paha lainkaan.

IMG_1740b.jpg

IMG_1803b.jpg

Välissä sai kuitenkin pohtia, mihin tää polku nyt muka johtaa. Matkan varrella huomasin päässäni hokevan ”jos lehmät pystyy tähän, mäkin pystyn”. (toim.huom. Lehmillä on neljä jalkaa. Jos yksi jalka luistaa, ne ei välittömästi kaadu.)

IMG_1846b.jpg

IMG_1822b.jpg

IMG_1837b.jpg

IMG_1842b.jpg

IMG_1850b.jpg

Koko reissuhan sujui kuin tanssi… kunnes tuli se eka ja kohtalokas este. Hetken pyöriteltyäni ja pyörittyäni totesin että ei, vettä on yli polven, ja housuja en rupea riisumaan, kun nyt jo vastarannan kollit kattelee. Vuorilta en pääse koukkaamaan, kun koko joen varsi on molemmin puolin täynnä aidattuja farmeja. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, täytyy kääntyä takaisin.

IMG_1853b.jpg

Mutta perkule, kun sitten iskikin joku jääräpäisyys. Neljä tuntia patikkaa takana ja reitti jo kerran koluttu, en tasan kävele samaa polkua takaisin. Siinä kun netti oli jo kaatunut ja yritin vikoja viestejä näpyttää kavereille, että googlettakaa tällainen ja tällainen reitin nimi joita täällä kylteistä luen, että johtaiskohan nää tielle. Tie näkyi, mutta välissä näkyi myös uhkaavasti muutama kunnon vuori. Ei mennyt enää viestit perille, syvällä suossa oltiin. Ei auttanut muuta kuin kokeilla. Ja loppu onkin historiaa.

Siinä kolmet piikkiaidat ylitettyäni tuli aika selväksi, että ei, tämä reitti ei johtanut tielle. Eipä ollut reittiä olemassakaan, ensin löysin itseni aasien aitauksesta, myöhemmin vaikka mistä. Kuvitelkaa tihein vattupuska, jonka läpi olette itseänne ängennyt. Kuvitelkaa se vuoristoon, ylämäkeen. Kuvitelkaa tekevänne sitä tunnin, 60 kivuliasta minuuttia. Tällä kertaa, ihan uudella äänensävyllä, hoinkin päässäni ”jos aasit pystyy tähän, pystyn minäkin!” (toim.huom. aaseilla on pidemmät jalat kuin ihmisellä.)

IMG_1860b.jpg

Tämähän oli vielä alkua, kamerakin pysyi jotenkin suorassa. Tuolta rannalta lähdin, ja tunnin se tähän otti. Mikä idea oli, että tie kulkisi aina vuoren huipulla? No ei kulkenut, mutta pitihän se käydä tarkistamassa. Eikun uusiksi alas. Seuraava tunti, vieläkö pinna riittää?

IMG_1857b.jpg

IMG_1856b.jpg

Vuorenvalloituksen, tuhannen vuoden risupuskataistelujen sekä mun parhaaksi todetun neljä raajaa maassa -etenemistyylin jälkeen löysin talon. Ja talonomistaja löysi mut niiden kana-aitauksesta. Tasan tiesi, kuin monet piikkilangat olin luvatta ylittänyt, jos pirttiin päädyn kanalan kautta. No, hätä ei katso lakia. Siinä espanjallani osasin just sanoa ”en tiedä, missä olen”, mutta ymmärretyksi tulin. Ykshampainen maatilan emäntä selvästi hetken punniskeli, avatako edes sitä kanalan ovea, mutta lopulta ystävällisesti ja vähemmän ystävällisesti osoitti mulle tien suunnan. Vähän irvaillen väänsi kuitenkin, että tyttö kulta ei täällä mitään teitä löydy. Olin kuitenkin taivaassa, kun tämänkin näköiselle tielle pääsin. Ei tainnut mamma kuitenkaan ihan hahmottaa, millaisesta maastosta olin kanalaansa kömpinyt.

IMG_1866b.jpg

No eihän tää tarina olisi vielä mitään ilman viimeistä juonenkäännettä. Tunnollisesti kävelin emännän osoittamaan suuntaan, enkä tällä kertaa edes poikennut polulta. Hetki hetkeltä aloin kuitenkin saamaan enemmän varmuutta sille, että nyt oltaisiin taas vähän luvattomilla alueilla. Tämä lopulta varmistuikin todeksi, kun kaksi armeijapukuista sotilasta tuli täysvarustus päällä pakullaan minut pysäyttämään. Tällä kertaa mua puhuteltiin jo megafonilla: ”Neiti, olet sotilaallisella vyöhykkeellä.” Kuuluuko tässä kohtaa nostaa kädet ylös?
Onnekseni tällä kertaa sain jo nauruja tarinalleni siitä, miten halusin vaeltamaan vuorille. Kerrottiin, että Tarifalle on vielä pitkä matka ja raotettiin pakun takaluukkua. Sinne mä hyppäsin, ja reissasin läpi armeijan suljetun alueen vieressäni pari rinkkaa ja baretti.

En tiedä, oliko ystävänpäivän ystävällisyydestä kiinni vai sattuiko matkaan oiva annos onnea, sillä tämä kaksikko just porttien ulkopuolella ja mun saattopaikalla tunnisti tutun auton, jota ajoi (tadadaa..) tarifalainen mies! ”Neiti hädässä, otatko kyytiin?” Ja ottihan hän. Vihdoin päästiin päätielle, maisemat oli tutut ja tiesin tien johtavan kotiin. Aurinko oli just laskenut noiden kirottujen vuorien taa, taivas oli vielä kirkkaan punainen ja radiosta kajahti käyntiin Aviciin Hey Brother. Voitte varmaan kuvitella, miltä musta tuntui.

IMG_1877b.jpg

Tarifalle päästyä heitin jalat tuolinkarmille ja nauroin. Kädet on ruhjeista verillä ja kotona nypin hiuksistani ainakin yhden puskan verran piikkejä. Taisin saada uuden lempitarinan kerrottavaksi. Ja ehkä myös uuden lempibiisin.

http://www.youtube.com/watch?v=hpyZWFf-N2o

hyvinvointi liikunta matkat
Kommentit (1)
  1. Vautsi mikä ystävänpäivä.
    Materiaalia alkaa olla jo vaikka kirjan kirjottaisit.
    Onnellinen loppu kuitenkin ja loistava musiikkivalinta!!!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *