1/8

Ette ikinä usko. Käräytin äsken itteni etsimästä joululentoja takasin Dakhlaan. En oo ihan varma, onko kyseessä jonkun tason masokismia, vai onko vaan aika myöntää et oli mun aavikkoelämäni ihan rehellisesti vaan törkeen upea kokemus. Mutta kyllä, sinne se veri vaan vetäis takasin.

img_0097_-_kopio.jpg

 

IMG_0115 – kopio.JPG

Kotipuolessa oltiin harmiteltu, että täällä mä vaan makailisin rannalla ja lomailisin kaikki päivät. Olin sanomassa, että eihän se nyt ihan niin mene, kunnes tajusin että juurihan mä vasta pääsin kotiin takas rannalta. No voin kuitenkin lohduksenne kertoa, että vaikka yritänkin parhaani mukaan käyttää kaikki ne vapaat hetkeni rentoutumiseen ja sellasiin turistiaktiviteetteihin, joita nyt lomaan yhdistetään, niin kyllä mä edelleen työskentelen sen viisi tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa. Korostaisinkin vielä ihan kunnolla sanaa työskentelen, sillä en oo kyllä 20 vuoden elämäni mittaan sellasta työpäivää tehnyt, joka oikeesti vetäis kaikki mehut niin kuin täällä yksi päivä tekee. Ja hupihan alkaa siinä vaiheessa kun tajuaa, että huomenna saa tehdä taas kaiken uudelleen. Siksipä sitä ei ajatella, vaan juostaan pirun nopeeta takas biitsille.

Tänään tuli täyteen kuukauden päivät tässä duunissa. Kuukausi on ollut ilmeisesti se aika, jona lapsi alkaa sisäistämään, että mä en olekaan se ohimenevä tapaus joka on tullut taloon latelemaan tyhmiä sääntöjä ja olemaan muutenkin kovin tylsä, tyhmä ja syvältä. Onkin oikeasti aika hauskaa, että kotona on aina joku ihan vaan sua varten, leikkimässä ja nauramassa, antamassa jakamattoman huomionsa. Ongelmaksi koituikin se, miten selittää lapselle että olen osa perhettä, mutta työaikani on viisi tuntia päivässä ja sen päätyttyä ei todellakaan kiinnostaisi leikkiä yhtään autoa tai moottoripyörää, mun huoneessa, mun sängyssä, keksiä suussa, ilman housuja. Puolensa siis silläkin, kun kukaan ei halunnut leikkiä mun kanssa. Mut rehellisesti, voiko kukaan oikeesti vastustaa sitä, kun polvenkorkuinen kikkaratukkainen poika tulee ottamaan sua kädestä, tuijottaa maailman kirkkaimmilla ruskeilla silmillään ja kuiskaa kiltisti: ”mut sä oot se tyttö joka tuli tänne leikkimään mun kanssa.”

img_0354_-_kopio.jpg

Todellisuudessahan suurin osa päivästä on edelleen tappelua. Tappelua siitä, kummalla tuolilla istua, minkä muotoista pastaa keittää ja kummalla puolella tietä kävellä. Kovasti oon palautetta saanut, ettei pitäisi antaa periksi tai pojat ei ikinä opi tottelemaan, mutta ihan totta, kun päivässä tulee muutenkin ne pakolliset pari-kolme itkupotkuraivaria, niin miten jaksaa ruveta vääntämään asioista, jotka on itseasiassa mulle ihan yks hailee. Yleisen mielipahan, poikien kyynelten ja mun mustelmien määrän minimoimiseksi joskus on parempi vaan antaa periksi. Ja mieluiten vielä jättää kertomatta äidille.

Ihan loogisestihan kaikki pahimmat riidat osuu aina sinne päivän loppuun, kun väsymys ja nälkä alkaa jo painaa ja äitiäkin olis jo vähän ikävä. Ilmeisen toistuvasti tää tapahtuu vielä just sillä hetkellä, kun porukat palaa töistä takaisin kotiin ja olis mun aika antaa näytettä suoriutumisestani. Vaikka sun hysteerisesti itkevä poikasi on teljettynä lukkojen taakse makuuhuoneeseen, missä se parhaillaan paiskoo rikki sukunne perintöposliineja ja huutaa: ”Elina ei anna mun syödä mitään, kuolen nälkään!”, niin usko, että meillä on ollut oikeesti tosi kiva päivä, katso vaikka mitä me askarreltiin tänään! Ihan totta, mitä tollasessa tilanteessa voi sanoa? Entä vielä, kun se tuntuu toistuvan päivästä päivään. On tosissaan ihan älyttömän uuvuttavaa lopettaa kiva päivä, joka päivä, aina tällasella fiiliksellä. Ainahan se vaikuttaa omaankin päivään ja olis niin maailman helpointa jäädä vaan makaamaan sängyn pohjalle odottamaan, että maa imaisis. Kokemuksella voin kuitenkin kertoa, että mökkihöperyyshän siinä vaan iskee. Tarpeeksi kauan kun näitä kolkkoja seiniä tuijottaa niin unohtaa, mitä kaikkea mahtavaa tuolla ulkona oikeesti tapahtuu. Ainoa tavoitteeni onkin se, että muistais aina vaatia vähän enemmän itseltään. Sä oot oikeesti Espanjassa, sä järjestit ittes näin pitkälle, mene ulos ja ota tästä kaikki irti, heti just nyt eikä huomenna. Mä tiedän et jotkut päivät on kamalia, jotkut suorastaan uuvuttavia, mutta viis tuntia päivässä ihminen kestää vaikka päällänsä seisoen. Kysymys on nyt vaan siinä, miten aikoo käyttää sen lopun ajan vuorokaudestaan. Ei saa unohtaa, että joka kerta kun astut ovesta ulos, menit sitten kirjan kanssa rannalle, lenkkeilemään vuorille tai vaan naapuriin silittelemään hevosia, palaat sieltä aina takasin huoneesees niin onnellisena, että tekis mieli nauraa ääneen. Ei enää iltoja, jolloin päällimmäisenä mielessä pyörii edelleen se riita siitä makaronin muodosta. Mene, näe, koe, NYT!

 

IMG_0260 – kopio.JPG

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *