Kolme marokkolaista minuuttia
Kyllähän se olis jo lentolippuja ostaessa pitänyt tajuta, ettei puolentoista vuorokauden, kolmen eri lennon ja kahden eri lentoyhtiön kattama matka voi mennä ihan suunnitellusti. Onneksi puolvahingossa, ruumaan menevän laukun paino-ongelmien vuoksi, olin pakannut kaikki alusvaatteeni käsimatkatavaroihin, sillä Dakhlaan saavuin minä mutta ei vaan mun laukkua. Siitä se hupi vasta alkokin.
Ensin puhuttiin tunneista. Tullaan vielä illalla katsomaan josko se olisi tullut, mutta voin luvata, että aina seuraavaan aamuun mennessä ne tänne saapuu. Eikä vaan saapunutkaan. Eikä saapunut muuten neljään päivään.
Juuri kun niin olin Gemmalle päässyt kehuskelemaan, että leirielämä on mulle vallan ok – en ole mikään citytyttö, joka nyrpistelee naamaansa jossei pääse joka aamu lämpimään suihkuun. Never say never, sillä kyllä se viis päivää Saharan hiekassa paahtavan auringon alla ilman aurinkorasvaa, päähinettä, dödöä ja bikineitä teki vähän kipeetä. Hyvällä tuurilla olin pakannut vielä varsin käytännölliset vaatteet käsimatkatavaroihin: kahdet pitkät housut, kahdet 2/3-hihaiset paidat. Good luck Chuck!
Ja mitä tulee täkäläiseen kulttuuriin ja tapaan hoitaa asioita, voin vaan sanoa että kärsivällisiä mahtaa marokkolaiset olla. Koko Dakhlan lentokentällä on yksi avain ja yksi mies, jolla on oikeus kantaa tätä avainta joka siis vie huoneeseen, jossa säilytetään noutamattomia matkatavaroita. Koska loogisuus on tässä maassa ilmeisesti kirosana, huoneeseen vietäviä tavaroita ei tietenkään kirjata minnekään ylös, ja matkalaukkuihin liimattavat lentoliput ja nimikyltit ovat vain koristeita. Niimpä ainoa tapa saada tietää onko kadonnut laukkusi kentällä, on sisäänpääsy tähän mystiseen laukkuhuoneeseen. Helpommin sanottu kuin tehty: joka päivä siellä kentällä tuli juostua, joskus muutamaankin otteeseen. Ensin tämä korkeassa asemassa oleva avainmies ei ollut töissä, eikä ollut töissä seuraavan päivän työaikanakaan, eihän kukaan nyt sovittuja aikoja täällä noudata. Sekin tuli henkilökohtaisesti huomattua, sillä sovimme treffit lentokentälle aamu yhdeksitoista, mutta kun saavuimme paikalle, kuulimme että deittimme oli lenkillä. Joskus hän oli taas ruokatauolla. Wait a minute. Odotimme tunnin ja lähdimme kotiin.
Eilen kuitenkin ihme tapahtui ja kipusin kotirappuja oma laukku kainalossa. Onko oikeesti mitään parempaa kuin pitkä suihku, tutun tuoksunen shampoo ja litratolkulla kosteusvoidetta. Niin, ja dödö, sua mä kaipasin.
Mun laukun paluusta pääsi ilakoimaan joku muukin ku mä itse. Angry birds on niin kova sana nyt.